Mari ja Villi, nyt jo kolme vuotta kimpassa!

Tasan kolme vuotta sitten alkoi minun ja Villin yhteisasuminen. Nopsasti on aika vierinyt eteenpäin! Ja vallan mukavasti elo on sujunut, vaikka se ensimmäinen kuukausi oli haasteellisempi, kun katti joutui totuttelemaan minun kanssa arjen viettämiseen.

Silloin minä jouduin mm. varautumaan siihen, että jos herra nukkuu sängyllä, niin saattaa olla, että siirtymätoiveita esittäessäni joudun kohtaamaan myös kissan kynnet ja sähinät.

Ja naapurit varmasti kauhulla kuuntelivat mouruamista, joka aiheutui, kun yritin saada vastaanhangoittelevan kissan pihalta sisään.

Koiria ei tähän suhteeseen hyväksytä

Myöhemmin sitten tietysti selvisi, että ehkä osasyy Villin vihamieliseen käytökseen olivat marraskuussa 2007 havaitut virtsakivet: ne oletettavasti aiheuttivat kipuja ja varmasti eivät tehneet katin oloa kovin miellyttäväksi.

Kolmen vuoden aikana Villi on kahdesti päättänyt takapihalla näyttää asemansa ja asenteensa koiriten suhteen. Ne aiheuttaneet sen, että Villi on purrut minua ja sitten olen napsinut antibioottikuurit, mutta eläimet ovat selvinneet vammoitta.

Nykyisin Villi tietysti saa nauttia usein myös Karrin (joka kulkee myös nimellä "maailman paras vuokraisäntä") läsnäolosta naapuritalossa. Oleellisia tekijöitä elämässä ovat ulkoilut, perjantaisei ja anti-hair-ball -raksut. Sekä tietysti rapsutukset ja turkin harjaukset.

Asumusero tulossa – kuinka siitä selvitään?

Yhteisasumisemme ei alunperin pitänyt jatkua kuin reilun vuoden eli sen ajan, kun Karri on Georgiassa. Toisin kävi, mutta emme enää pitkään Torkkelilla jaa kotia. Minä nimittäin muutan tammikuun alussa puoleksi vuodeksi Sveitsiin.

Katti jää Torkkelille ja on tietysti suurelta osin Karrin hoidossa. Mutta auttavia palvelijoita tarvitaan. Kalliolaisia tovereita on jo ryhdytty rekrytoimaan ruokkijoiksi, mutta pitänee vielä tehdä tarkempi kartoitus.

Itse asiassa tällä viikolla meni muutama päivä niin, että Villin hyvinvoinnista vastasivat muut henkilöt kuin minä ja Karri, kiitos vaan asianomaisille!

Tämän päivän kuvassa kissa keikkuu pöydän reunalla rapsutuksia odotellen.

Kaksi vuotta yhteiselämää

Tasan kaksi vuotta sitten Karri lähti Georgiaan ja minä muutin asumaan Villin kanssa. Niin se aika vain kuluu!

Karri tänään totesi sähköpostissaan minulle:

"Mieltäni kyllä pahasti lähtiessä rassasi miten tuo yhteiselosi lähtee, hieman erikoisen kissan, kaverina soljumaan. Paremmin kuin hyvin lopulta lähti.

Noin nopeasti muuten summailin, että olet ollut Villin kanssa noin 12 % sen elämänajasta. Aika paljon. Onnittelut yhteiselosta."

Mikäs tässä on ollut ollessa! Ja blogikin on siis toiminut jo yli kaksi vuotta. Ensi kuussa sitten

voidaan juhlia kaksivuotisleppymispäivää eli sitä hetkeä, kun Villi antoi minun rapsuttaa ja silittää. Ensimmäinen kuukausihan oli meillä kuitenkin hieman vaikea...

Nykyisinhän katti elää minun ja Karrin yhteishuoltajuudessa, koska Karrikin on enemmän Suomessa eli voi pitää Villistä huolta silloin, kun minä en ehdi tai olen reissussa. Ylempi kuva

onkin Karrin asunnolta eli siinä Villi makailee suosikkiasemaan päässeellä matolla.

Ja alempi kuva sitten takapihalta.

Koiranvihaaja iski jälleen - tosin vammautti vain ihmistä

Eilen illalla rauhallinen hetki kavereiden ja Villin kanssa takapihalla päättyi siihen, että lähdin käymään Marian sairaalan päivystyksessä antibioottikuuria hakemassa. Rauhan sotki se, että pihalle jolkotteli talossa asuva iso valkoinen koira omistajiensa mukana ja Villi päätti samantien näyttää, kuinka hallitsee reviiriään.

Eli siis säntäsi sekopäisenä karvapallona koiran kimppuun. Onneksi koira tyytyi vain väistelemään tuota outoa, riehuvaa kissaa eikä puolustautunut. Minä tietysti ryntäsin kissan perään ja sain pienen hetken kuluttua katin syliini (taisin tarrata ensin hännästä ja sitten loppukissasta parempi ote) ja siinä sitten Villi puri minua käteen.

Samahan tapahtui vuosi sitten, mutta nyt jäljet olivat pahemmat ja kavereiden pienestä painostuksesta suostuin lähtemään heti lääkäriin. Kuva päivän turvotuksesta on tuolla toisessa blogissani.

Karrille laitoin tänään tekstarin Puolaan. Hän soitti takaisin huolissaan niin käteni tilanteesta kuin varmaan vähän siitäkin, että nyt lopettaisin Villin huoltajuuden. Eipä tietysti ole käynyt mielessäkään: elukoiden kanssa sattuu ja tapahtuu, ja pääsääntöisesti Villi on helppo ja jopa leppoisa tapaus.

Tosin lääkäri kohotteli merkitsevästi kulmiaan, kun selitin, että sama hoidokkikissa puri minua nyt jo toistamiseen. Eipä tainnut olla kissaihmisiä, sillä he yleisesti suhtautuvat ymmärtäväisemmin siihen, että oma lemmikki saattaa käyttäytyä viettien viemänä ihmistä kohtaan vammoja aiheuttaen.

Onneksi elämäni muut kissat ovat olleet rauhallisia tapauksia, muiden koirilta on joskus puremia tullut, samoin näykkäyksiä hevosilta.

Jälkikäteen harmittelin, etten tajunnut tempaista päältäni hupparia ja heittää sitä raivokkaan katin päälle. Olisi se ainakin hetkeksi vienyt huomion muualle.

Omaa kättäni en tälläkään kertaa tietysti osannut suojata lainkaan, vaan oleellisinta oli, että kissa aiheuta vammoja ulkopuolisille, kuten koiralle, joka siis säästyi naarmuitta. Koira kuulemma asuu kissan kanssa, joten se selitti varmasti osaltaan sitä, ettei ryhtynyt ärhäkkäästi puolustautumaan.

Hyvä vinkki on kuitenkin jo saatu eli vesipyssyjen hankinta. Osunut suihkaus sellaisesta varmasti hillitsisi Villinkin menoa.

Eikä Villikään noiden koirien kimppuun samalla tavalla käy muualla kuin tässä omalla r

eviirillään. Jos sitä ulkoiluttaa kauempana hihnan päässä, niin koirat saavat lähinnä intensiivistä, vihaista tuijotusta.

Kuva on otettu tällä viikolla ennen tapahtumaa eli se normaalitila, jossa me Villin kanssa yleensä olemme. Tämän tilan kävi tarkistamassa myös blogin kautta tutuksi tullut, kahden nuoren kissan omistaja Ville, jota kiinnostivat Villin ulkoiluratkaisut. Terveiset vaan sinne niin ihmiselle kuin kateille!

Karrin eläimellisiä kuulumisia Georgiasta, osa 1

Villin isäntä eli Karri on vihdoin saanut kirjattua ylös Georgian kuulumisia. Nyt julkaisen ensimmäisen osan eli Mustan koiran tilannekatsaus:

"Hei kaikille, huhtikuun lopussa palasin tosiaan Suomeen takaisin tuolta näillä näkymin viimeiseltä Georgian komennukselta. Ohi siis ja muisto vain. Tässä niitä muistoja Georgian eläinystävistäni. Osa iloisiakin, osa ei.

Ensiksi Mustaan koiraan. Tästä hienosta kaverista onkin kyselty.

Musta koira jäi, nyyh nyyh, Georgiaan ja voi käsittääkseni aika hyvin, ainakin sille alkoivat tuoda muutkin pieniä ja isompiakin herkkupaloja kuin minä: makoisia luita ja koirannapsuja.

Nimesin hauvelin Tsornaksi (=Musti), ja lempinimeksi Kiki. Sisintäni vihlaisi muutaman kerran oikein syvältä, kun Kiki lähti iloisena saattamaan minua kotiani kohti. Niin, tein noin puolen tunnin työmatkani aina kävellen. Kiki lähti löntystelemään edelläni reippaasti, pieni typistetty hännäntypykkä heiluen ja välillä olan yli vilkaisten. Eipä auttanut kun olla tyly, siis täys paskiainen ja harhauttaa tämä kaverini. Tein sen niin, että käännyin takaisin ja menin toimistolleni uudestaan sisään ja sitten karkasin takaovesta uudestaan ulos. Huono omatuntohan tuosta minulle jäi aina koko illaksi. Kiki ei voinut tietenkään käsittää, miksi sen kanssa pihassa leikin ja rapsuttelin ja sitten en halunnutkaan hauvaa pysyväisemmäksi kaveriksi.

Koska Kiki oli kovin sievä, niin niinhän siinä kävi, että ainakin kaksi kertaa tärähti raskaus päälle. Periaatteessa iloinen asia ainakin Kikin mielestä, mutta ei ne poikaset koskaan kauaa saaneet elämästä nauttia.

Syy oli se, että Kikillä oli todennäköisesti jotain ongelmia imettämisen kanssa. Maitoa ei tullut ja siitä sitten nälkäkuolema pikkuisille. Kiki raahasi noita kuolleita pentujaan sitten näytille työpaikkani portaille ja itki haikeasti päälle ainakin noin parin viikon ajan. Ui ui ui, eikä se ruokakaan tai rapsutus oikein maistunut tai lohuttanut. Sitten vähitellen elämänilo taas voitti.

Huhtikuun reissullani vein Kikille tuliaisena Suomesta punaisen kaulapannan, johon olin Georgiaksi kaiverruttanut sen nimen. Annoin sen perjantaina ja tosi kauniilta se mustan koiran kaulassa näytti. Oikein tyttömäinen. Maanantaina sitä ei kuitenkaan enää kaulassa ollut: joku oli sen varastanut. Silleen se meni ja minäkin taas masennuin.

Kuvassa Kiki hieman, kuten näette, tassut silmillä ujostelee. Nappasin sen huhtikuun ”uudelleennäkemistapaamisestamme”.

Taidetta

Facebookissa päädyin tutustumaan Alma Leen teoksiin (taisi taide löytyä Halo Efektin Facebook-hääräilyjen kautta). Ja jotenkin vaan tästä kuvasta tuli fiilis, että vähän niin kuin Villi ja minä, paitsi minulla on nykyisin lyhyt tukka. (kuvan lähde)

Tykkään usein naivistisista, värikylläisistä teoksista, ja Alma Lee kruunaa homman piirtämällä elukoita. Väistämättä tulee hyvälle mielelle. 

Ja hyvälle mielelle saa myös ajatus kesästä, etenkin, kun vanhoja kuva-arkistoja selaa... 

Yhteiselo jatkuu hamaan tulevaisuuteen

Tuolla Marinadi-blogin puolella jo asiaa mainostinkin, mutta tiedotus myös tänne: minä ja Villi jatkamme yhteiseloamme, vaikka Karrin Georgian-pesti päättyykin. Ja se on kivaa!

Karri nimittäin aloittaa tehtävässä, joka vie häntä usein toiseen maahan. Tämän vuoksi sovimme, että minä asustelen Villin kanssa tutussa paikassa ja kannan päähoitovastuun. Karri vuokraa asunnon tuosta ihan läheltä niitä aikoja varten, kun hän on Suomessa. Minun kannaltani tämä on tietysti hieno juttu: saan jatkaa asumista täällä ja edelleen rapsutella Villiä usein. 

Eli siis myös tämä blogi jatkuu. 

Villillä on tapana tulla aamuisin sänkyyn, kun havaitsee minun heränneen (välillä myös ennen kuin olen herännyt...). Usein katti tulee rintani päälle silitettäväksi, kehrää kuuluvasti ja sylkeäkin voi tipahdella naamalleni. Kuva on laadullisesti vähän heikko (aamulla on hämärää eikä MacBookin kamera mitenkään ihmeellinen), mutta eiköhän siitä tilanne selviä. 

Kultakissa ja kultasydäminen kissan isäntä

Mikään tavara ei tietysti voita sitä fiilistä, joka on syntynyt siitä, miten Villi on hyväksynyt minut elämäänsä ja kotiinsa. Jaksan edelleen ihmetellä, miten hienoa on ansaita epäilevän eläimen luottamus.

Mutta kieltämättä kovasti sykähdytti ja mielettömästi ilahdutti Karrin minulle tänään tuoma "kissankesyttäjäpokaali": pieni kultainen georgialainen kissaeläin. Upea pieni esine! 

Tosin taitaa olla niin, että myös Karrin oma sydän on kultaa, sen verran sympaattinen henkilö Villin isäntä on...

Leppyyntymisen vuosipäivä

Villin isäntä muistutteli viestillä, että tänään on tasan vuosi siitä, kun kissa päätti hyväksyä minut ja suostui tulemaan vapaaehtoisesti lähelle ja jopa kehräämään. 

Onhan tässä vuodessa tapahtunut melkoinen muutos. Nyt on vaikea enää muistaa aikaa, jolloin katti ei tunkenut itseään tietokoneen päälle, hypännyt iltaisin viereen rapsuteltavaksi ja taas aamulla uudelleen. Tai ettei Villiä voinut noin vain nostaa, vaan piti aina varautua siihen, että omaan nahkaan tulee kynttä ja puremaa. 

Nyt, kun välit ovat niin hyvät, lämpimät, lempeät ja muutenkin hempeät, on helppo sanoa, että on se vaan suloinen eläin!

Luonteikkaat

Reilu viikko sitten kävin ruokkimassa parin päivän ajan kahdessa eri taloudessa kahta erilaista kissaa. Mietin taas, miten persoonallisia elukoita kissat ovatkaan: toinen näistä oli iso, pulska ja rauhallinen lötjäke, toinen taas pieni, siro, vähän arka, mutta oikein suloinen ja kehrääväinen.

Kun on tottunut Villiin, niin ei osaa hirvittävän hyvin tulkita toisten kissojen elekieltä ja olemusta. Villin kohdalla kun näkee naamasta ja liikkeistä, millaisella mielellä herra on, tahtooko hän kenties rapsutusta vai ottaako jokin asia päähän. Toisten kissojen liikehdintäkin on toisenlaista, joten jos sitä pyrkii tulkitsemaan samoin kuin Viltsua, niin voi mennä pieleen (vaikka tietysti monet asiat ovat kissojen kohdalla samoja elukasta riippumatta.

Loppuun muutama kuva yhteiselostamme: ylimmässä kuvassa osoitan Villille saalista eli pihalla taapertanutta pulua. Kakkoskuvassa tyypillinen silitysasento: tuosta katti usein sitten kellahtaa kyljelleen. Ja kolmannessa sylirapsuttelua.

Luonteenmuutoksesta

Tänään täällä vieraili Villin vanha tuttu, entinen naapuri, ja hän ihasteli Villin luonteenmuutosta (ja tietysti komeaa ulkomuotoa). Kissa kuulemma on kovin erilainen kuin ennen, tulee lähelle silitettäväksi ja on muutenkin rohkeampi ihmisten suhteen.

Oli pakko myöntää, että kyllähän minä tunnen suurta ylpeyttä siitä, miten hyvin meillä on Viltsun kanssa mennyt vaikean alun jälkeen: koen toimineeni kissan kanssa oikein ja siitä palkkiona on eläimen minua kohtaan osoittama luottamus.

Tietysti oma osuutensa Villin muuttuneessa olomuodossa lienee silläkin, että virtsakiviongelma selvisi ja se on saatu hoitoon, eli kissalla ei ole niin tukala olo. Se näkyy myös reippaampana liikehdintänä kuin vuosi sitten.

Mutta varmasti myös minun kanssa eläminen ja se, että luonani vierailee kohtuullisen paljon ihmisiä, on saanut Villin luottamaan enemmän meihin kaksijalkaisiin.

Tai sitten Villi on vain jo todennut, että koska ikää on kertynyt jo sen verran, niin ehkä sitten voisi ihmisille olla lempeämpi, kun ne siitä niin näyttävät tykkäävän.

Hulppeaa juhlaa ikääntyneelle

Olipa hienot kemut! Ja blogin kommenttiosastollekin on ropissut onnitteluita runsain mitoin, mahtavaa!

Vieraita kävi varmaan yli viisitoista: erityishienoa oli, että blogin vakiolukijoita kävi useita, eli mm. Emohiiri (jolla on raportti ja myös kuva itse päivänsankarista), Örkki ja Mustan & Harmaan kirjuri. Ja tietysti kivaa oli, kun Villin oikea emäntä (siis se Villin löytötarinassa mukana ollut) kävi myös paikalla.

Lisäksi paikalle tuli enemmän tai vähemmän Villiä ihailevia juhlijoita, joten mikäs siinä oli iltaa viettää. Ja taisi meillä joillakin venähtää myös kohtuullisesti yön puolelle: tällöin Villi seuraili tilannetta sängyllä maaten.

Itse päivänsankari oli välillä pahantuulinen ja mm. pakeni sängyn alle. Villi kun ei oikein tällaisista meiningeistä ja suurista ihmismääristä välitä.

Ja Villin ikä on nyt päivitetty myös yläpalkkiin.

And also thanks to Karin who sent me e-mail! It's nice to hear that Villi has friends in many countries!

Ylimmässä kuvassa ensimmäiset vieraat ovat kerääntyneet pöydän äärelle.
Keskimmäisessä otos kissankielet-pikkuleivistä, joita leivoin ensimmäistä kertaa ja hyviä olivat.
Ja alimpana kuva siitä, kun eräs vieraista eli Tiukun isäntä keksi idean koristella minua kissakarkeilla.

Otetaan rennosti auringossa

Aurinko ja lämpö - ne pistävät Viltsun rennon tyytyväiseksi (ja varaemäntäkin nauttii!).

Ja onhan pihalla näihin aikoihin runsaasti sirkuttajia, joita voi silmäluomien takaa vahtia ja vähän vaania...

Keväisesti tykkäillen

Takapihalla puskee jo kukkiakin, ja eilen aurinkoisena iltapäivänä sekä minä että kissa vietimme ulkosalla paljon aikaa.

Ensimmäistä kertaa minun asunnossa asumisaikana majoitin lattialla yövieraan. Kyseessä oli kissaihminen, joten en vaivautunut suuremmin huolestumaan siitä, jos Viltsu ei jostain syystä olisi lainkaan pitänyt vieraasta. Mutta aika rauhassahan tuo ihminen sai nukkua.

Kesäminkillä on sen sijaan ollut eläinvieras, ja hän pohtii:

"Miksi eläimelle on niin paljon helpompi osoittaa kiintymystään? Miksi sitä on niin paljon luontevampi pitää lähellään, helliä ja rakastaa?"
Siksikö, ettei se sano että joojoorakastanrakastan - ja kävele pois?"

Niinhän se menee, että minäkin tunnetusti lässytän Viltsulle vaikka mitä ja kerron, kuinka mahtavan upean loistavan hieno katti se on ja miten paljon tykkään siitä ja isäntäkin tykkää, vaikka on kaukana.

Eläimen kanssa meininki on rehtiä, siinä ei kyräillä ja epäillä kuten monien ihmisten kanssa, vaan ainoastaan tykätään.

Tarkoituksellisia ilahduksia

Kissan kanssa eläessä oppii ilahtumaan mielenkiintoisista asioista. Kuten siitä, että kissan oksennus löytyy lattialta juuri sellaiselta kohdalta, josta se on helppo siivota. Ei siis esimerkiksi maton tai sängyn päältä tai ulko-oven kohdalta niin, että sisääntullessaan astuu juuri sen läjän päälle.

Että jotenkin tuntuu kornilta, kun kehuu Villiä siitä, että se on tyhjentänyt vatsalaukkunsa sisällön niin siististi.

- - -

Sekä Halo Efekti että Musta ja Harmaa antoivat tänne suuntaan "Blogging with a purpose" -merkin. Viltsu ottaa taas kehräten kunnian vastaan!

Tehtävänannon mukaan tämä pitää antaa eteenpäin viidelle blogille, joilla tunnustusta ei vielä ole (kaikella on tarkoituksensa, eli joka blogillakin, sikäli helppoa).

Joten siis tällä kertaa enemmän tai vähemmän elukoihin jollain lailla suuntautuneita blogeja:

- Appelsiinin tuoksua: välillä havaittu myös kissamaista menoa
- Raapimäpölkky: kissoja vilisee monin tavoin
- A Heartbreaking blog of Staggering Genius: saatujen tietojen mukaan blogissa välillä näyttäytyvä Tiuku on muuttamassa Helsinkiin ja siinä on jo tarkoitusta vaikka mihin
- Satujatar: siellä oli kerran näytillä söpö neitokissa, jolle Viltsusta olisi tullut mainio sulho, jos erinäiset osat vielä olisivat tallella...
- Keijublogi: vaikka mitä elukoita mukana menossa, ainakin heppoja, tosin keijut ei taida olla eläimiä?

Mitä sylki suuhun tuo

Villin yksi ominaisuus on se, että toisinaan silittelyjen vaikutus ei jää pelkästään äänekkääseen kehräykseen: kissan suusta alkaa valua sylkeä. Villin suupielestä siis roikkuu tuollaisia kuolavanoja.

Muistelen, että sama kuolausominaisuus oli myös lapsuudenkodissani ainakin yhdellä kissalla. Kai tuolle syljen erittymiselle on joku pätevä selitys, kuten muistuma imemisvaiheesta tai muusta pentuvaiheen toiminnasta, kun se niin selvästi liittyy mielihyvään.

Sängynjakajat

Tänään minä olen vetäytynyt pariin otteeseen vaakatasoon sängylle kirjan kanssa. Ja nukahtanut. Ennen nukahtamista viereeni kömpi kuitenkin nelijalkainen karvakasa molemmilla kerroilla.

Se on Villille tyypillistä: kun minä menen sänkyyn, niin kissa tulee viereen. Ei ihan kiinni, mutta lähelle, ja saattaa aloittaa kehräämisen ennen kuin ehdin edes silittää.

Mutta koskaan Viltsu ei kävele päälläni. Siis osa kissoistahan surutta talloo makaavan ihmisen yli, mutta Villi kiertää aina. Tai jos joutuu vaikka ylittämään jalkani, tekee sen hyvin varoen. Villihän ei myöskään koskaan itse pomppaa syliin.

Yöllä Villi siirtyy aina jossain vaiheessa pois vierestä. Usein yöhön kuuluu myös katin pyrkimys päästä ulos: etutassut hakkaavat ikkunaa ja saattaa kuulua naukaisukin. Mutta kun en reagoi, Villi rauhoittuu odottelemaan aamuun.

Jos en aamulla välittömästä ponkaise ylös sängystä herätyksen soitua, niin Villi kiipeää silloinkin viereen. Silloin siis suoritetaan aamun ensimmäiset rapsutukset, lässytykset ja kehräykset. Mutta jostain syystä Viltsu ei koskaan tule sänkyyn yöllä kesken uneni, vaan aina vasta havaittuaan minut hereillä.

Lepo

Kun itsellä on kiire eikä ole edes ehtinyt nukkua tarpeeksi, niin kissan loikoilu käy kateeksi...

Iso-E

Tuolta Mustan ja Harmaan blogista heitettiin tänne Excellent-kunniamerkki.

Viltsun mielestä tämä on tietty ihan normaalia, koska hän on niin Excellent-elukka ja saa kuulla kehuja koko ajan (tänäänkin juttelin puhelimessa yhden tutun kanssa, joka kuulemma kera miehensä käy täällä ihailemassa Villiä: terveisiä sinne vaan ja tervetuloa katsastamaan meitä ihan livenä!).

Mutta minua tietysti punastuttaa moiset maininnat blogin erinomaisuudesta. Toki tätä pitää jakaa eteenpäin, eli tällä kertaa huomionosoituksia seuraaviin viiteen blogiin:

Yskän saa kun yksin makaa
- Tämä blogi onnistuu ilahduttamaan arkihavainnoillaan toistuvasti.

Sivukuja
- Täälläkin pohditaan huolella.

HaloEfekti
- Hienoista kissakuvista olen tietysti hurjan kateellinen! Ja paljon asiaa laidasta laitaan.

Ankkalapio
- Mainioita sarjakuvallisia ilmaisuja

Mielenkiinnotonta
- Älyä ja nokkelointia

Ja älyttömän hyvää viikonloppua vaan kaikille: ainakin täällä Kalliossa on aurinkoa havaittu tänään runsain mitoin ja Villi on tyytyväisenä tepastellut pihalla, kun tassut ei enää kastu yhtä paljon kuin eilen.

Eilen täällä vieraili miespuolinen tuttu. Taas tuli havaittua se, miten epäluuloinen Villi on vieraita kohtaan: silittely-yritykset päättyvät helposti siihen, että katti vilauttaa kynsin varustettua käpäläänsä vieraalle. Minä saan vapaasti rapsutella, mutta vieraan lähentelyihin Viltsu ei suhtaudu kovinkaan hellämielisesti.

Mutta kyllä Villi sitten antaa vieraiden rapsutella, jos kissa saa itse olla enemmän se aloitetta tekevä. Eli eilenkin katti tuli kyllä pöydälle makaamaan siliteltäväksi kahvia juotaessa.

Taas isäntä lähti

Tänään isäntä kävi viimeisen kerran ennen kesää tervehtimässä minua ja Villiä. Ja kuskasi tänne läjän virtsakivivaivaiselle sopivia ruokia: nyt on kuivaraksujen lisäksi myös ns. kosteaa muonaa, ja Villihän söi tyytyväisenä sen herkun.

Villi ei tosin ole tainnut tajuta tätä totuutta siitä, ettei isäntää taas näy vähään aikaan. Vuorossa olisi nyt varmaan kissa-7-Päivän lööppi:
"Taas isäntä lähti - lahjoi ruualla ennen poistumistaan!"

Olemme siis palanneet takaisin rutinoituneeseen arkeen. Nytkin katti on tässsä tietokoneen vieressä ja nuolee tassujaan, joista tippuu kuivunutta mutaa koneenkin päälle. Yritän kyllä ulkoilun jälkeen pyyhkiä Villin tassuja puhtaaksi, mutta noihin karvajalkoihin jää silti melkoiset määrät jäänteitä maaperästä.

Valkoinen päiväpeitto saa tietysti myös osansa silloin, kun kissa hyppää sille jopa ennen, kuin tassuja on ehtinyt putsata yhtään...

Niin, ja terveiset myös sille vakiolukijalle, joka ihan naamakkain tuli eilen luennolla kertomaan seurailevansa näitä tarinoita!

Isäntä tulossa

Villin isäntä tulee Suomeen pariksi viikoksi: saapuu tänne kuun lopussa, viettää ensiksi pari päivää hotellissa ja sitten pääsee omaan kotiinsa ja katin kanssa yhteiseloon. Minä siirryn siksi ajaksi ystävien nurkkiin majailemaan.

Mutta tätä ennen on tietysti vielä joulu. Villihän ei saa mitään herkkua joululahjaksi, mutta kuiskutin katille, että sitten voidaan ulkoilla paljon ja löhötään vierekkäin sängyllä.

Eilen pistin katin hihnan päähän ja käytiin tuossa puistossa, kun Viltsu on vaikuttanut tuntevan suurta vetoa vähän pois kotipihalta. Hyvinhän se meni, muutamia koiria mulkoiltiin kauempaa ja tepasteltiin pienesti puiston nurmikolla.