Villin muistojuhlat ja uutta kissablogia

Villin muistojuhla pidettiin lämpimissä tunnelmissa jo elokuun lopulla. Tietysti Villin reviirillä eli Torkkelinmäen takapihalla.

Karri oli tehnyt hienon tuhkauurnan, joka oli varustettu kollin kuvilla.

Takapihalla saattoväki jätti ns. herkkuraksuja Villin muistoksi.

Minun elämääni asteli uusia kissahoidokkeja. Eilen luoksemme muuttivat Humppa ja Suitsu. Vielä ei ole tarkkaa tietoa, kuinka kauan nämä kissaneidot asuvat kanssamme, mutta vähintään puoli vuotta, hyvin mahdollisesti pidempäänkin.

Ja tietysti näille tassuttelijoille on oma blogi eli Kasitassu. Sinne siis (tai samannimiselle Facebook-sivulle), jos kiinnostaa seurata kissatarinointiani!

Lunta tulvii

Niin se talvi saapui Torkkelinmäelle. Hanki on jo nyt niin syvä, että Villi joutuu kahlaamaan tosissaan. Yritin kyllä talloa herralle takapihalle urat, mutta kylmyys ja viima eivät kattia tänään ulkoiluun juuri innostaneet, joten siirryimme nopeasti sisätiloihin.

Reilu viikko sitten juhlittiin Villin leppymisen kolmivuotispäivää (= kolme vuotta siitä, kun kissa kehräsi minulle ensimmäistä kertaa). Karri tarjosi sapuskaa sekä meille ihmisille että tietysti Villille. Kissa ei mitenkään erityisemmin halunnut paistatella juhlan keskipisteenä, kuten ei yleensäkään, mutta me kaksijalkaiset saimme siis syyn kilistellä maljoja.

Enää ei ole pitkä aika, kun katti muuttaa Karrin luo. Putkirempan takia takapihaa ryhdytään kaivamaan, ja se voi ottaa tietysti kissan sielussa koville, kun omalle reviirille ilmaantuu ties mitä mellastajaa. Parempi siis muuttaa toiseen asuntoon jo ennen kuin minä lähden Sveitsiin.

Mitäköhän kissan päässä liikkuu?

Pari bongausta netin kissameiningeistä eli Simon's Cat ja Snow Business:

Lisäksi linkkaus Helvetin hyvin menee -sarjakuvablogiin ja kuvaan "Mitäköhän kissan päässä liikkuu?" Tätähän tulee usein mietittyä ja Solja on tehnyt kyllä tyylikkään kuvan. (Kiitos linkistä toveri Ulkokalliolaiselle!)

Talven saapumista

Villihän ei tunnetusti tykkää tassujensa kastumisesta ja kylmenemisestä. Niinpä kissaherra ei vaikuttanut mitenkään erityisen innostuneelta lumiseksi muuttuneesta takapihasta. Vaikka karvapeitteen vuoksi voisi toki kuvitella, että ei edes palelisi.

Eräät eläinlajit viettävät talven nukkuen. Jotkut eläimet, kuten nämä kissat, tuntuvat nukkuvat merkittävän osan elämästään. Myönnän, että välillä käy kateeksi tuo toisen löysä olemus ja haukottelut...

Kaulapantalähetin kissalle

Kommenttiosastolle tipahti seuraava tiedustelu:

"Kun tällä sivulla liikkuu kaikenlaisia kissa-asiantuntijoita niin osaisko joku kertoa, mistä saisi ostettua kisulle sopivat sellaisen tutkapannan, joita nuo pressan kissat kuulemma käyttävät? tiedosta olisi kovin kiitollinen kissaherra Andersson ja emäntänsä Manta."

Koska Villi ei näitä tutkaominaisuuksia harrasta, käännyin henkilön puoleen, jolla on jo kokemusta. Eli Villen ja hänen kahden kissansa (lämpimät kiitokset sinne ja rapsutukset kissoille!):

"Hei,

täällä Espoon presidentti, tuo valistunut diktaattori. Mukavaa että kissaherra Andersson ja Manta ovat lähestyneet minua.

Tämän linkin takaa löytyy se kaulapantalähetin, jota omat kissani käyttävät aina ulkoillessaan (mitä nyt joskus ovat karanneet avonaisesta ovesta ilman lupaa ja pantaa). Sen lisäksi pitää ostaa samalta valmistajalta vastaanotin, jonka malli riippuu siitä onko kissoja yksi vai enemmän (minulla on Maxima, johon voi panna

kahden tai useamman lähettimen kanavat/taajuudet muistiin ja napin painalluksella valita kumpaa seuraa).

Laite ei siis ole tutka vaan analoginen radiolähetin + vastaanotin, toimintaperiaate etsimisessä sama kuin esim. lumivyörypiipperiä käytettäessä, ja vaatii harjoittelua. En löytänyt mitään muuta paikanninta, joka olisi riittävän kevyt kissalle, jotta se ei haittaisi menoa. Tämä painaa esitteen mukaan koko panta, paristo, lähetin ja antenni alle 30 g.

Laite on ollut varmatoiminen kelillä kuin kelillä, omat kissani eivät ole moksiskaan pannasta, ja kissat ovat aina tarvittaessa löytyneet sillä.

Jos haluaa yhdelle kissalle riittävän vastaanottimen, näitä voi löytää joidenkin lemmikkieläintarvikekauppojen hyllyistäkin yksittäiskappaleita.

Kantama on täysin esteettömissä oloissa luvattu 2 km. Sellaisiahan ei missään ole, mutta lähes 1 km päähän riittää kumpuilevassa metsämaisemassakin. Kattaa siis enemmän kuin hyvin leikatun tyttökissan reviirin."

Lisäksi Ville mainitsi, että hinta on turhan korkea ja nettikaupan palvelussa olisi ollut

parantamisen varaa. Mutta jos joku on kiinnostunut kuulemaan lisää, niin voi pistää kommentteja ja välitän ne Villelle ja hän voi sitten vastata vaikka sähköpostiin.

Ja sitten vielä kuvia eli pannat Villen kissojen käytössä:

"Teetin suutarissa kaulapannoista oikean kokoiset, kumpikaan kissa ei ole moksiskaan radiolähettimistä. Ossun ylimääräinen viiksikarva eli lähettimen antenni näkyy kuvassa vasemmalla puolen pilaria vasten. Itse lähetin jää kaulakarvojen alle piiloon. Myös taaemmalla toiseen suuntaan katsovan Margon antenni erottuu juuri ja juuri punaista seinää vasten."

Ja alemmassa kuvassa Margolla näkyy tuo sylinterimäinen litteä kotelo, jossa laitteen elektroniikka ja paristo. Panta on kestävää nahkaa ja siinä on joustava kohta hirttäytymisen estämiseksi."

Rotukissojen keskellä videokuvaamassa

Villi on saanut tämän viikon olla Karrin hoivissa, sillä minä olen viettänyt aikaani Tampereella. Mutta tietysti Tampereellakin on kissoja, ja tänään päädyin keskellä rotukissalaumaa.

Nimittäin olin Tampereella kurssilla, jossa parina päivänä toimittiin Aamulehdessä ja kuvattiin nettivideoita. Tänään jutun kohteeksi tuli kymmenkuukautinen persialaiskissa Verdi, jota valmisteltiin huomiseen näyttelyyn.

Nuori hurmuri oli erittäin tottunut käsittelyyn, eikä näyttänyt haittaavan, vaikka puuha kesti pitkään: pesu (astianpesuaineella) ainakin vartin, kuivaus varmaan puolisen tuntia ja siihen päälle kampaukset ja naaman trimmaukset.

Videon lopulla pääsee esiin myös toinen kissa, yksi lukuisista, jotka tässä kissataloudessa elivät.

Kissoista ja kissanäyttelystä on siis juttu huomisessa Aamulehdessä.

.

Kissat ja koirat eli Vladimir ja Hero

Video Vladimir Punikki-kissan ja Hero-koiran yhteiselosta ja etenkin Vladimirin loppukohdan "viaton" katse lämmitti mieltä. Villihän ei toki koiriin suhtautuisi näin lempeästi!

Terveisiä Turusta

Villi ei ole siis käynyt Turussa, vaan minä. Ja siellähän asusti myös mahdottoman veikeä, nuori kissasisaruspari. Toisesta näistä raitaturkeista nappailin kuviakin.

Puolivuotiaiden kissojen liikehdintä oli kyllä todella ketterää ja notkeaa. Villin kulkua katsellessa huomaa, että ikä alkaa jo painaa kollia: ei enää turhaa säntäilyä, takaosassa ei ole koin paljon ponnistusvoimaa, nokosten jälkeen ylösnousu näyttää joskus vähän vaivalloiselta jne.

Mutta kovasti vanhakin tyyppi näyttäisi nauttivan kesästä ja lämmöstä. Tosin hellepäivät tekevät Villistä tavallistakin raukeamman, ja äijä lähinnä vain torkkuu viileässä puskien alla.

Karrin eläimellisiä kuulumisia Georgiasta, osa 2

Jokin aika sitten ilmestyi osa 1 eli koiratarinaa. Nyt vuorossa Karrin kertomus kissasta:

"Toinen sitten ihan tosiaan surullisempi tuttavani Georgiassa oli kissa, jonka nimesin Katto Kassiseksi. Tuo nimi siitä, että poloinen on viettänyt yli vuoden samalla puuverstaan katolla.

Helmikuussa 2008 sen naukunan töihin mennessäni ensi kertaa katolta kuulin. Noin 10 metriä korkean, työpaikkaani vastapäätä olevan, talon katolta pisti kurkkien pieni itkevä kissan pää. Aika rääpäle, ehkä 3 kuukautta vanha. Seuraavana päivänä töihin mennessäni pikkumirri kailotti siellä edelleen täyttä päätä.

Eipä siis auttanut kun lähteä tutkimaan, mikä on tilanne. Tilanne oli se, että jotenkin oli pieni otus katolle joutunut ja selkeää poispääsyä sieltä ei ollut. Todennäköisemmin se oli joutunut sinne koiran ajamana. Talon edustalla oli platanipuu, jonka oksisto ylettyi katolle. Alhaalla tuohon puunrunkoon oli sidottuna kaksi ärhentelevää verihurttaa. Ei mitään toiveita alas.

Niin sitten kävi, että koko tuon Georgiassa oloni ajan vein kissalle katolle ruokaa ja vettä, tai oikeammin talon ullakkotilaan, johon katolta pääsi rikkinäisen ullakkoikkunan kautta sateelta suojaan. Isoja pusseja kuivamuonaa ja muutakin, ja kerralla aina viitisen litraa vettä. Noin kolmen viikon välein, reppuselässä pitkin ruosteisia tikkaita ja haukkuvat hurtat alla.

Työkaverini Vano oli kyllä aina maamiehenä katsomassa. Kun kissapäivä koitti, niin jo aamusta lausahdin Vanole ”What you think Vano isint this a perfect day for a cat business. Johon Vano ”Yes of course, lets go”.

Näin aina vilauksen kissasta, mutta nappaamaan en sitä onnistunut. Se pääsi ullakkotilan välipohjan alle karkuun. Ei auttanut pitkä haavikaan. Kerran pääsin tosi lähelle, mutta ei.

No, sitten otin Mari-linjan ja nikkaroin yksi ilta yli 10 metriset kissanportaat. Laudat lautatarhasta ja naulat, saha ja vasara basarista. Tikkaat olivat hienot, mutta eivät toimineet. Kissan oli vaikea hahmottaa niitä katolta käsin. Noin kaksi viikkoa portaat saivat olla talonseinustalla paikallaan. Sitten kerran töihin tullessani huomasin luomukseni pätkityn pieniksi palasiksi, joo ihan polttopuiksi. Rakennusmiehet olivat väsänneet pihalle grillin ja siinä ritilällä potkan palaset tirisi ja kissanportaani katosivat rätisevän ahnaan tulen nieluun.

Kissa jäi katolle, huhtikussa vein sille viimeisen kerran ruokaa ja vettä. Se oli edelleen paikoillaan mutta laihtuneen oloinen. Hilasin nyt katolle köydellä myös kolmimetrisen laudan. Sidoin se katolle niin, että sitä myöten pääsee hieman korkeammalle toiselle katolle, josta on taas kahdenkin puun kautta paluumahdollisuus maahan. Toivotaan nyt, että näin käy.

Toista vaihtoehtoa, nälkä/jano -kuolemaa ei oikein ilkeä ajatella, vaikka mahdollinen sekin.

Kuvassa Katto Kassinen.

Karrin eläimellisiä kuulumisia Georgiasta, osa 1

Villin isäntä eli Karri on vihdoin saanut kirjattua ylös Georgian kuulumisia. Nyt julkaisen ensimmäisen osan eli Mustan koiran tilannekatsaus:

"Hei kaikille, huhtikuun lopussa palasin tosiaan Suomeen takaisin tuolta näillä näkymin viimeiseltä Georgian komennukselta. Ohi siis ja muisto vain. Tässä niitä muistoja Georgian eläinystävistäni. Osa iloisiakin, osa ei.

Ensiksi Mustaan koiraan. Tästä hienosta kaverista onkin kyselty.

Musta koira jäi, nyyh nyyh, Georgiaan ja voi käsittääkseni aika hyvin, ainakin sille alkoivat tuoda muutkin pieniä ja isompiakin herkkupaloja kuin minä: makoisia luita ja koirannapsuja.

Nimesin hauvelin Tsornaksi (=Musti), ja lempinimeksi Kiki. Sisintäni vihlaisi muutaman kerran oikein syvältä, kun Kiki lähti iloisena saattamaan minua kotiani kohti. Niin, tein noin puolen tunnin työmatkani aina kävellen. Kiki lähti löntystelemään edelläni reippaasti, pieni typistetty hännäntypykkä heiluen ja välillä olan yli vilkaisten. Eipä auttanut kun olla tyly, siis täys paskiainen ja harhauttaa tämä kaverini. Tein sen niin, että käännyin takaisin ja menin toimistolleni uudestaan sisään ja sitten karkasin takaovesta uudestaan ulos. Huono omatuntohan tuosta minulle jäi aina koko illaksi. Kiki ei voinut tietenkään käsittää, miksi sen kanssa pihassa leikin ja rapsuttelin ja sitten en halunnutkaan hauvaa pysyväisemmäksi kaveriksi.

Koska Kiki oli kovin sievä, niin niinhän siinä kävi, että ainakin kaksi kertaa tärähti raskaus päälle. Periaatteessa iloinen asia ainakin Kikin mielestä, mutta ei ne poikaset koskaan kauaa saaneet elämästä nauttia.

Syy oli se, että Kikillä oli todennäköisesti jotain ongelmia imettämisen kanssa. Maitoa ei tullut ja siitä sitten nälkäkuolema pikkuisille. Kiki raahasi noita kuolleita pentujaan sitten näytille työpaikkani portaille ja itki haikeasti päälle ainakin noin parin viikon ajan. Ui ui ui, eikä se ruokakaan tai rapsutus oikein maistunut tai lohuttanut. Sitten vähitellen elämänilo taas voitti.

Huhtikuun reissullani vein Kikille tuliaisena Suomesta punaisen kaulapannan, johon olin Georgiaksi kaiverruttanut sen nimen. Annoin sen perjantaina ja tosi kauniilta se mustan koiran kaulassa näytti. Oikein tyttömäinen. Maanantaina sitä ei kuitenkaan enää kaulassa ollut: joku oli sen varastanut. Silleen se meni ja minäkin taas masennuin.

Kuvassa Kiki hieman, kuten näette, tassut silmillä ujostelee. Nappasin sen huhtikuun ”uudelleennäkemistapaamisestamme”.

Liperiläistervehdys

Minä saavuin piipahtamaan Pohjois-Karjalaan ja Villi jäi Karrin hoiviin. 

Täältä kuitenkin terveiset raidalliselta Fannilta: harmi, etten ottanut Furminator-harjaa mukana, sillä olisin voinut käsitellä tämän vanhemman

 neidon turkin kesäkuntoon. 

Kissamaista esineistöä

Tänään Villiä kävi moikkaamassa pari ihailijaa (ja blogin lukijoiksi tunnustautuvaa). Villi oli tapansa mukaan hieman nyrpeä ja heilautti tassuaan heti, kun vieraiden silittelyt ylittivät sietokyvyn. Eli varsin nopeasti.

Mutta siitäkin huolimatta vierailijat jaksoivat kehua kollin komeutta ja itseriittoista olemusta, kuten tietysti asiaan kuuluu.

- - -

Villikissa haastoi jokin aika sitten paljastamaan kissa-aiheisia esineitä. Vaikka kuinka kaivelin, niin kovin montaa ei löytynyt. Ja puuttumaan jäi kissa-aiheinen piparkakkumuotti, jota ei muistanut laatikoista tonkia, mutta näköjään Mustan ja Harmaan kotoa löytyy samanlainen.

Puinen kissapinssi:

Magneetti jääkaapissa (Karrin):

Vessan seinällä oleva kehystetty kortti:

Seinällä roikkuva koriste:

Tämä nyt ei ole kissa, mutta melkein eli tuliaisena saatu marsipaanileijona Unkarista:

Pienen pennun puolesta

Pakkohan tähän oli pienesti omia roposiaan laittaa, kun Perditan jengissä aiheesta kirjoitettiin ja Mustan ja Harmaan Zihminen vielä viestittelikin: 

"Outi ystävältäni tuli apua pyytävä viesti.
Tänään on huostaanotettu huonoista oloista n. 13-viikkoinen kissanpentu, jolta jouduttiin poistamaan vasen silmä kokonaan. Pyydämmekin nöyrimmästi apuanne pennun eläinlääkärikuluihin, jo 5-10 eurolla autat paljon. Jos haluatte auttaa voitte laittaa lahjoitukset suoraan Outin tilille 410828-411554, tilinomistaja Outi Suikkanen, viestiksi kissan pelastus.

Ketkä tekevät lahjoituksia laittakaa sitten sähköpostiosoitteenne Outille tekstiviestillä numeroon 050-3081098. Jokaiselle lahjoittajalle lähetetään sitten pikkupojasta kuva ja kuittikopio ell laskusta."

Onhan Villikin aikoinaan löydetty huonossa kunnossa, joten hiukkasen voi auttaa muitakin kissanpoikasia elämässään pidemmälle. Ja Villistäkin kasvoi hieno ja hyvinvoiva, hetkittäin jopa varsinainen sylikissa. 

Kaninmetsästäjä Nikke

Päivän Hesarissa oli juttu otsikolla "Viljelijät häätävät citykaneja kissojen avulla" (A 11, toimittajana Moision Teppo, terveiset sinne suuntaan myös nelijalkaiselle, hurmaavalla katille!).

Jutun mukaan Kumpulan siirtolapuutarhassa majailee Nikke-kissa, joka on isäntänsä mukaan tappanut tänä kesänä 50 kania. Kuvan perusteella Nikke on raamikas, raidallinen kolli, jonka kyllä kelpaa metsästellä.

Epäilemättä Villi on kateellinen siitä, että toiset saavat tuolla tavalla pinkoa pupujen perässä. Minähän en kissaa takapihalle päästä, jos havaitsen ikkunasta, että joku pitkäkorva on sinne ehtinyt pomppimaan.

Niinpä Villi joutui tässä eräänäkin sateisena iltana tyytymään kastemadon hätistelyyn. Mutta oli se sentään iso mato.

Taiteilijan näkemys

Villiä ja minua kohtasi odottamaton kunnia, kun eräs taiteilija oli tutkaillut tätä blogia ja kuvia ja sai inspiraation (hän on kohdannut Villin myös reaalimaailmassa).

Isot kiitokset Mosselle, jolla on selvästi lahjoja vangita olennainen ja välittää se paperille, todella hieno työ! Kuvassa siis minä, Villi, Villin poikanen puussa ja meidän asuintalomme.

Naapurit juhlii

Tänään täällä on vähän hiljaista, koska kaikki ovat tietty juhlimassa naapurissa 5+5 -synttäreitä eli Mustaa ja Harmaata: hurrrrjasti onnea sinne, hienoja katteja olette!

Viltsullahan tulee tänä vuonna täyteen se 15 vuotta, eli kuten isäntä sanoo, niin mopokortti-ikä koittaa. Katotaan, millaiset juhlat sitten saadaan aikaan: tuohon takapihalle mahtuisi livenäkin niin kissa- kuin ihmisvieraita. Tosin ensin pitäisi päättää päivämäärä: Villin syntymäaika ei ole tarkkaan tiedossa ja isäntä on luvannut sen noin suurinpiirtein arvoida.