Un banc, un arbre, une rue ja Liperin metkut

Karri lähetti viestin ja kuvia eli tässä kuulumiset Kalliosta Karrin kertomina:

Un banc, un arbre, une rue eli penkki puu ja tie, heläytti Ranskan tyttö Severine ilmoille kauan sitten joskus 70-luvun alkutaipaleilla. Meillä Carola pisti levyn vieläkin paremmaksi tutuin riimityksin ”luona penkin on tuo puu ja puistotie kaiken muun vei aika, luulen”. 

Kaunista, kaunista. 

Villilläkin oli vielä viime kesänä oma penkki, puu ja puistotie omalla takapihallaan. Tuo Villin oma puistotie johdatteli suoraan aidattuun portilliseen sireenin varjostamaan vihreän hämyiseen kissapuistoon. Taisi olla Helsingin ainoa kissapuisto.

Rakensin sen kissalle noin kymmenen vuotta sitten, kun olin taloyhtiöni hallituksen puheenjohtaja. Eipä kukaan silloin rakennustöitteni perään talossa kysellyt kun kerran itse korkea-arvoinen puheenjohtaja vasaran ja lautojen kanssa pihalla puuhissaan heilui. 

Hyvä puistosta tuli ja hyvä siellä oli Villin kuumina kesäpäivinä istua ja unta nauttia. 

Nyt tuo kaikki ihanuus on poissa kuten kuvista näette. Aika vei siis Villiltä ihan kaiken:
ei jättänyt edes puuta tai puistotietä. Penkki takapihalta vielä löytyy mutta ihan väärästä paikasta. Iso lehmus on kaadettu ja kissapuisto revitty kaivinkoneella nurin. Pahalta näyttää. 

Kaiken tuhon takana on taloyhtiön putkiremontti, jonka myötä pihalle kaivetaan 7 metrin monttu, jotta päästään uusimaan 80 vuotta vanha talon runkolinja kaupungin verkostoon. Kevät on siis mylläystä, mutta jo kesäkuussa pitäisi olla valmista.

 

Ehkäpä sitten Villillekin saadaan vielä osa vanhasta idyllistä palautettua. Villi haluaa päivittäisten kävelylenkkiensä yhteydessä aina vanhalle pihalleen tutkimaan töiden edistymistä. Samalla se luo usein pitkän ja haikean vilkaisun vanhaan koti-ikkunaansa. Ei näy Maria siellä. 

Tänään Villin sydän hypähti oikein kunnolla, kun se huomasi vanhan ikkunansa luona puukasan. Pakkohan tuon nyt ainakin on olla Marin kätten töitä eli kuuluja Liperin metkuja. Eihän kukaan muu kaupungissa tuollaista puukasaa ikkunansa alle keksisi kerätä. 

No Villi sitten kiipesi kasan päälle ja siitä ylettyi hyvin kurkistamaan asuntoon sisään. Pimeää ja tyhjyyttä siellä vain näkyi, ei Maria, ja Villi poistuikin kasan päältä pettyneenä päätään ravistellen.

Pienen pennun puolesta

Pakkohan tähän oli pienesti omia roposiaan laittaa, kun Perditan jengissä aiheesta kirjoitettiin ja Mustan ja Harmaan Zihminen vielä viestittelikin: 

"Outi ystävältäni tuli apua pyytävä viesti.
Tänään on huostaanotettu huonoista oloista n. 13-viikkoinen kissanpentu, jolta jouduttiin poistamaan vasen silmä kokonaan. Pyydämmekin nöyrimmästi apuanne pennun eläinlääkärikuluihin, jo 5-10 eurolla autat paljon. Jos haluatte auttaa voitte laittaa lahjoitukset suoraan Outin tilille 410828-411554, tilinomistaja Outi Suikkanen, viestiksi kissan pelastus.

Ketkä tekevät lahjoituksia laittakaa sitten sähköpostiosoitteenne Outille tekstiviestillä numeroon 050-3081098. Jokaiselle lahjoittajalle lähetetään sitten pikkupojasta kuva ja kuittikopio ell laskusta."

Onhan Villikin aikoinaan löydetty huonossa kunnossa, joten hiukkasen voi auttaa muitakin kissanpoikasia elämässään pidemmälle. Ja Villistäkin kasvoi hieno ja hyvinvoiva, hetkittäin jopa varsinainen sylikissa. 

Isäntä: Villin salaperäinen lapsuus

Villin 15-vuotissyntymäpäivän kunniaksi isäntä kertoo lemmikkinsä löytötarinan (Marin huomautus: nyyhkytarinavaroitus!):

Terveiset täältä Georgiasta kaikille Villin Blogiystäville, ja tietysti valtavan suuret onnentoivotukset itse juhlakamulle Villille. Niin, kissa on nyt sitten 15-vuotias, se on pitkä aika. Villin lapsuutta verhoaa salaperäisyys. Se löytyi noin kaksikuukautisena keskeltä Kruununhaan kiviaaviikkoa, tarkasti sanoen Rauhankadun ja Mariankadun kulmasta.

Työskentelin tuolloin tutkimusalus Muikulla ja torstai-iltana 29. päivä heinäkuuta aluksen kippari päätti, että pysähdytäänpä Helsinkiin. Niin teimme ja kello kymmenen aikaan illalla pääsin maihin ja läksin tepastelemaan kotiani kohti Kruununhakaan.

No ihan yksin en ollut, vaan kera tyttöystäväni ja hänen virolaisen ystävänsä Tiinan kanssa astelimme lämpimässä jo hieman hämärtyvässä kesäillassa. Kävelyreittimme kulki kohti Säätytaloa ja Rauhankatua. Juuri kun kurvasimme tuolle Rauhankadulle näin noin 100 metrin päässä jonkun kummallisen eläimen juoksevan Säätytalon puistosta kohti Mariankatua. Mikä tuo yksinäinen kadunylittäjä oli, ei selvinnyt minulle aivan hetkessä. Rotta se ainakaan ei ollut, mutta vähän epäilin olisiko kaupungissa liikkumassa villiminkki.

Kiihdytimme hieman askeltamistamme, jotta näkisimme mikä eläin oli oikein kyseessä ja saimmekin tuon kaverin lähietäisyydelle. Joo arvaatte tietty, että kissanpoikahan sieltä löytyi.

Pieni karvakerä yritti tomerasti karkuun, mutta minä olin nopeampi ja nappasin kaverin kainaloon. Kokoa ei ollut paljon mutta sähinää ja kynsien heiluttelua riitti. Hanskoja ei kuitenkaan tarvittu, sillä mirri oli niin pieni, että sen kynneniskut vain kutittivat.

Muistan kun Tiina katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi, meinaanko tosta vaan ottaa kissan kadulta. Minä meinasin, tai ainakin viedä sen turvaan. Ehkä Tiinalla oli se käsitys, että Helsingissä tallustelee yleisemminkin pikkukissoja yksin kadulla niin kuin silloin aikanaan teki Tallinnassa.

Kissa siis tiukasti kainalossani marssimme ripeästi kotiin ja siellä sitten pääsimme oikein kunnolla ihastelemaan löytöämme. Pieni harmaa ja laiha nyytti, pölyinenkin vielä. Pentu oli tosi peloissaan, mutta niin nälkäinen, että ryhtyi heti ahmimaan jääkapista löytynyttä jansoninkiusausta. Tosiaan janssonia, ei mitään kissanruokaa siis, ja jääkapistamme ei todella löytynyt muuta kuin tuota suolaista kiusausta.

Seuraavana aamuna läksin laivalle takaisin ja myös tyttöystävälläni oli kolmen päivän matka. Ennen sitä hän vei kuitenkin misulaisen pieneläinklinikalle. Eläinlääkäri arvioi iäksi noin kaksi kuukautta ja sanoi sen olevan hieman huonossa kunnossa. Pissakin oli veren värittämää.

Kolme päivää klinikalla teki kuitenkin ihmeitä ja kun tyttöystäväni haki mirrin pois ilmoitti hoitaja, että olipa erityisen kova nuorimies kehräämään. Poikakissa siis, sekin oli meille uusi tieto.

Tässä tämä tarina näin juurtajaksaen pureskeltuna. Elämä on sattumaa ja ainakin minulle tuo sattuma eli Villin löytyminen on säädellyt elämääni melkoisesti kuluneiden vuosien aikana. Kerrottakoon kuitenkin, että tyttöystäväni teki tuon päätöksen hakea kissan klinikalta takaisin muuten se olisikin joutunut sitten kissojen löytötalolle.

Olen saanut Villin kautta paljon myös ystäviä, viimeisimpänä juuri Marin. Terveiset kaikille.

Villi ei ole minulle pelkkä kissa vaan enempi kaveri, ehkäpä paraskin kaveri. Monta joulua ja muuta juhlaa olen Villin kanssa kaksistaan Torkkelinkujalla viettänyt. Ilman Villiä ne olisivat olleet yksinäisiä hetkiä.

Muutaman kerran kyllä Villi on minut vuosien varrella raadellutkin. Kaikki nuo episodit ovat johtuneet siitä, että Villi on tuntenut itsenä uhatuksi tai on halunnut koirien kanssa taistoon tai on vain muuten saanut paniikkikohtauksen.

Vielä kerran Villi onnea ja eikun ainakin saman verran vuosia etiäpäin.

Yläkuvassa Villi löytämisen jälkeen ja alakuvassa melkein 15 vuotta myöhemmin: kuten naamasta näkee, niin herran mielestä tämä kuvausasento ei ollut mitenkään mieluisa...

Isäntä vierailee blogissakin

Blogissa on tällä kertaa vieraileva sisällöntuottaja eli Villin isäntä! Eli siis asiaan:

"Terve, eli gamarjobat georgialaisittain. Vierailen nyt tilapäisesti täällä Marin mahtavalla VILLI THE KISSA -blogissa. Niin mikäs on vieraillessa, sillä eilen pääsin tuolta hotelli Helkasta muuttamaan takas tänne vanhaan kotiini ja Villin tykö.

Kissa nukkuu nyt autuaasti tuolla sohvan päällä lukulampun alla. Ne on niin sanotut pitkät iltapäivänokoset (kello on puolkasi illalla, kun tätä kirjoitan). Myöhemmin painumme vielä yhdessä tuonne lähipuistoon tutkimaan, minkä näkösiä koiria on liikenteessä. Villi on tosiaan ollut koirista sairalloisen kiinnostunut jo pienestä pitäen. Haastamaan pitää päästä, olipa sitten kyseessä pieni tai suuri musti.

No itse pidän kyllä koiristakin, vaikka ikinä en ole sellaista omistanutkaan. Georgian Tbilisissä minulla on tuttuna vanha iso musta koira, jolle vien päivittäin hieman muonaa. Se lähti kerran vain työmatkallani minua seuraamaan ja niinhän siinä kävi, että asettui majailemaan työpaikkani ulko-ovelle. Hyvän päätöksen teki, sillä nyt toimistoni ala-aulassa olevat vartijat päästävät sen jo ihan sisäaulaan lämmittelemään ja ruokkivat sitä myös. Taitavat kutsua sitä Ms Finlandiksi, koska minä olen siellä usein Mr Finland. JOO, tuon vanhan hauvelin itseisarvo on noussut taivaisiin.

Niin Villiin takas eli tuohon maailman parhaaseen kissaan. Tätä ”maailman paras kissa” mantraa olen sille jo vuosikausia toistanut, kun olen palannut asunnolleni ja treffanut hurisevan karvakasan odotamassa minua eteisenoveni takana.

Villi on ihan entisensä eli ei ole Marin kanssa vietetyt kolme kuukautta kissaa muuttaneet. Tai oikeestaan ovatkin ja melkoisesti, sillä tosiaan Villi antaa nyt monen muunkin Marin kaverin taputella itseään aika estoitta. Tänään Mari piipahti veljensä kanssa täällä ja saihan se velipoikakin Villiä taputella. Hyvä näin.

Eilen kun Mari häippäsi sijaiskotiinsa, niin sen jälkeen Villi itkeskeli noin pari tuntia haikealla äänellä ja kävi kurkkimassa että näkyiskö sitä mimmiä jossain tuolla pimeällä pihalla. No kerroin mirrille, että kestä nyt ensi viikko minua, niin kyllä se Mari sitten palailee takas.

Tällä erää ei nyt muuta. Terveiset kaikille Villin karvaisille ja karvattomille kavereille."

Niin, kuvassa Villi vaihteeksi minun mikrotukihenkilönä. Kompuuttereni taustakuva delfiini ja aasi olivat mirrin mielestä aika jees, mutta kuulemma jonkun toisenkin, enempi karvaisen ja harmaan, kuvan voisin siihen vaihtaa."

Kissablogauksen olemuksista

Kissablogin aloittaminen oli, kuten blogaaminen yleensäkin, nopeahko päähänpisto. Ajattelin, että tätä kautta Viltsun isäntä saa siellä kaukana ulkomailla vilkaista kuulumisia ja kuvia, ja samalla jää jonkinlainen dokumentti koko ajasta.

Mutta jotenkin hämmentävää tämä on. Blogia lukee joukko Viltsun tuntevia, mutta he eivät taas tunne minua. Sen lisäksi täällä käy toki niitäkin, jotka tuntevat minut, mutta eivät kissaa, ja lisäksi vielä kissaihmiset, jotka eivät tunne minua eivätkä Villiä (kävijöitä on n. 20-30 päivittäin). Viltsu ei pääse kertomaan, miltä väliaikaisemäntä vaikuttaa, joten viestintä on nyt todella puolueellista.

Sinällään mitään uutta kerrottavaa ei tänäänkään ole. Viltsu viihtyy edelleen suurelta osin sängyn alla, käy syömässä ja välillä vähän naukuilee. Kerran herra on käynyt ystävällismielisesti hieraisemassa leuallaan jalkaani, mutta se on jäänyt toistaiseksi ainoaksi lähentymiseksi.

Sisääntulot ovat edelleen puremista, raapimista ja mouruamista, jonka mitä ilmeisimmin naapuritkin kuulevat. Pitäisiköhän liimata blogin osoite talon ulko-oveen ja ilmoittaa, että täältä selviää, etten pahoinpitele kissaa?

Eka yhteinen yö

Kävin nukkumassa tulevassa asunnossani ja siis Villin olinpaikassa torstain ja perjantain välisen yön. Tarkoitus oli testata, kuinka hyvin Villi sietää läsnäoloni.

Villihän on siis löydetty hyvin pienenä, alle parikuukautisena ja huonokuntoisena. Ihmekös tuo, että pelkoa ja epäluuloisuutta ihmisiä kohtaan riittää. Eli en siis todellakaan kuvittele vielä esimerkiksi tuosta noin vain meneväni Villin luo, silittäväni tai rapsuttavani, sillä se ei vaan onnistu.

Villi otti illan aikana kontaktia minuun sen verran, että puuhastellessani kävi läimäisemässä käpälällään paljaita jalkojani. Tämän enempää vihamielisyyden osoituksia minua kohtaan ei tullut, vaan yö sujui rauhallisesti.

Joskus puoli kuuden aikaan katti herätti minut naukumalla, ja sängystä koetin vähän mumista vastauksia.

Lopullinen muutto totetuu viikon päästä. Toivon mukaan Villin suhtautuminen minuun muuttuu vähitellen hiukan luottavaisemmaksi, mutta kissan ehdoillahan tässä edetään.

Kuten näkyy, Villin kuva tuossa sivussa vaihtui. Tässä vielä pari kuvaa lisää, omistajan ottamia:

Kissan sijaisemoksi

Erinäisten sattumusten kautta olen pian muuttamassa asuntoon, jota hallitsee 14-vuotias kissaherra nimeltä Villi. Villin omistaja lähtee pidemmäksi aikaa ulkomaille, ja sanoin pitäväni kissaan liittyvää blogia, jotta hän voisi seurata lemmikkinsä eloa vaivattomasti.

Samalla minulle tulee yksi blogi lisää jo niiden lukuisten edellisten oheen.

Kissojen kanssa eläminen on minulle tuttua: lapsuudenkodissani oli aina joku katti, ja myös tämän jälkeen olen majaillut kissallisessa taloudessa. Tosin viime vuosina kontaktini nelijalkaisiin ovat rajoittuneet lyhytaikaisiin kohtaamisiin.

Villi ei pidä vieraista. Ei myöskään minusta. Suhdetta on nyt koetettu lämmitellä ruuan avulla, ja myös muutoin olen piipahtanut kyläilemässä, jotta Villi edes hieman tottuisi minuun ennen varsinaisen yhteiselon alkua.