Ilon ja surun lauantai – muistoissa Villi

Surullisia uutisia Karrin tekstin myötä:

"Eilen lauantaina Villi lähti pois yhtä yllättäen ja nopeasti, kuin oli 18 vuotta sitten ystäväkseni

Kruununhaan kadulta pienenä sähisevänä karvakeränä löytynyt. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika, mutta ei pientä päivääkään liian pitkä Villin kanssa. Mielessäni siinteli jo suunnitelmat, miten kissan kaksikymmentävuotispäiviä aikanaan vietetään: oikein isosti ja ystäviä kutsuen. 30-vuotispäiviin en silti oikein uskonut.

Minä kyllä olin aika tarkkaan mielestäni poistanut ajatuksen, että saattaa Villin aika maailmassa joskus tulla täyteen. Eilen aamulla olisi todella ollut vaikea uskoa joutuvani saman päivän iltana saattelemaan tuon maailman parhaan kissani pois elämästä.

Vielä aamulla Villi tomerana aamuseitsemältä komensi minua sänkyni vierellä ulos ja aamua ihastelemaan. Teimme tunnin puistokävelyn ja Villi tarkasteli maailmaansa yhtä innostuneena kuin aina, välillä tosin ruoholla hiukan arvokkaasti makaillen.

Iltapäivällä kävimme uudestaan puistikossa ja ihan ruoholla istuskelemassa. Tai Villi kyllä otti ihan unetkin. Innostui hieman tassuilla tahtia lyömään kun musapelistä tuli Tumppi Varosen versio katupoikien laulusta. Huikkasinkin Villille, että kuuntele, sun biisi tulee radiosta. Katupoikahan Villi taustaltaan oli.

Kuten noissa eilen otetuissa kuvissa näkyy, Villi oikein hymyssä suin pikku hetkeä puistossa kanssani vietti.

Mitä sitten tapahtui illalla? Ei kai se enää tärkeää ole, mutta Villi muuttui äkkiä tosi huonovointiseksi: alkoi läähättää ja yritti oksentaa ja yritti käydä hiekkalaatikollaan. Koskea ei saanut ja kissa siirtyi ahdistuneen näköisenä huoneen nurkasta toiseen.

Tunnin katsoin tuota vaikeaa olemista ja lähdin sitten koppa kissaa täynnä Viikin eläinsairaalan päivystykseen. Eläinlääkäri tutki nukutettua kissaa ja totesi, että ei Villistä taida enää olla kissanarvoisen elämän viettäjäksi ja kysyi kantaani tuohon ikiuneen saattamiseen. Luvan annoin, eihän siinä muuta.

Villin yleiskunto todettiin aika heikoksi: painoa oli enää 3.7 kiloa ja lihakset melko tiessään. Villi kyllä söi hyvin mutta todennäköisesti sillä jokin sisäelintauti oli, joka haittasi ruuan imeytymistä.

Se lääketieteestä. Mukava ja osaanottava eläinlääkärityttö oli ja mainitsi nuo Villin tuiki vierailtakin usein kuulemat sanat ”onpa komea kissa”. Komea oli, ja minulle ja muutamalle muullekin se maailman paras kissa.

Nyt mennään siis Villiä muistellen, ja kerran vuodessa toivottavasti muistamme kera ystävien viettää lokakuussa myös tuota kuulua lepytyksen vuosipäivää kera kuohun ja Viilimuiston. Siis sitä päivää kun Villi aikanaan kuukauden sähinän ja mökötyksen jälkeen päätti lyöttäytyä Marin ystäväksi.

Niin yksi asia unohtui: Viilin sukunimi ei ole näillä sivuilla vilahtanut. Se on Pöyhönen. Niin se virallisissa papereissa on aina lukenut. Villi Pöyhönen. Pöyhönen ei ole oma sukunimeni mutta Villin kyllä ja Villille se sopi mainiosti: melkoisen pöyheä karvakerä.

Ihan lopuksi vielä noista kuvista. Niissä näkyy myös tuo Villille 18 -vuotislahjaksi rakentamani parveke. Hyvään käyttöön tuli, siinä oli kollin kiva istua ja katsella puistoon ja ohikiitäviä koiria. Nyt laitan varmaan parvekkeelle kukkasen.

Lopun lopuksi: terveiset Villi the Kissa -sivun sankalle lukijakunnalle ja kiitokset

Marille sivujen ylläpidosta ja tietysti kissan kaverina olemisesta.

-karri

- - -

Marin jälkisanat:

Kun palasin Suomeen Sveitsistä, niin toki huomasin Villin vanhentuneen kovasti puolessa vuodessa. Mutta en nyt silti osannut uskoa, että se Sveitsin jälkeinen muutama päivä jäisi viimeiseksi Villin hoitokeikaksi.

Villi oli upean persoonallinen kissa. On hienoa, että Villi hyväksyi minut aikoinaan huoltajakseen ja piristi elämääni monta vuotta.

Ja hienoa on myös se, miten tuo kissa yhdisti ihmisiä. Emme ehkä Karrinkaan kanssa koskaan olisi ystävystyneet ilman Villiä.

Minun kissaton elämäni ei jää kovin pitkäksi, sillä syksyllä uuteen Viiskulman kotiin on muuttamassa pari hoidokkia puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Mutta tietysti lepytyksen vuosipäivän varmasti muistan, tai ainakin sen tunteen, miten hienolta tuntuu, kun voittaa epäluuloisen eläimen luottamuksen.

-mari

Pitkiä kynsiä ja karvatakkuja

Heitetääpäs nyt välillä poseerausta tänne blogiin eli kuten kuvasta näkyy, katti porskuttaa edelleen tyytyväisenä.

Tosin tiettyjä vanhenemisen merkkejä on kesän aikana ilmaantunut lisää. Villi ei enää esimerkiksi teroita itse kovin tehokkaasti kynsiään, joten ne ovat hieman jo ylipitkät (huomaa siitä, että kynnet tarttuvat turhan helposti päiväpeittoon ja tuolien pehmusteisiin).

Myös turkin huolto taitaa olla Villille vaikeampaa. Takkuja ilmestyy erityisesti hännän läheisyyteen, ellei kissaa harjaa hyvin aktiivisesti. Ennen takkuuntuminen oli selvästi vähäisempää.

Mutta noin muuten äijä on toki edelleen reipas ja pirteä!

Kuin uitettu kissa

Tänään helle muuttui rankaksi ukkoskuuroksi. Villi oli sateen alkeassa pihahäkissään, jossa on pientä sateensuojaa. Mutta sen verran ryöpyten taivas kasteli, että kun menin sateen läpi noutamaan kattia, niin minua odotti malttamattomasti eläin, jonka turkki oli aivan märkä.

Villistähän tulee märkänä onneton ruipelo, kun karvamassan tyylikäs pörheys katoaa.

Minä kuivasin kissaa pyyhkeellä ja rapsuttelin kovasti. Sen jälkeen alkoi tietysti vimmattu nuoleminen, jotta turkki saataisiin taas normikuntoon.

Lisäksi elukka haisi märkänä ihan navetalta. Salattua maalaiskissan menneisyyttä?

Katse

Kyllähän tämän hännän takaa kohdistuvan katseen alla taas muistaa oman paikkansa ja asemansa Villin valtakunnassa!

Ulos! Nyt heti!

Villi palasi eilen "lomaltaan" eli Karrin hyvästä ja laadukkasta hoivasta.

Perusasiat eivät kuitenkaan ole muuttuneet: katti haluaisi pois eli ulos, mutta kun ikkuna ei anna tassuhakkaajalle periksi.

Ja täällä asuu tyhmä ihminen, joka ei palvele lemmikkiä niin kuin lemmikki haluaisi...

Lämmintä joulua kaikille Villin kuulumisten ja kuvien kera!

Villi on viettänyt viimeajat Karrin luona. Naapurissa toki, mutta poissa siis tästä vakiokodistaan ja minä olen joutunut elelemään ilman tutuksi tulleita kissameininkejä. Onneksi Karri ja Villi käyvät välillä minua tervehtimässä.

Joulun kunniaksi Karri kirjoitti, miten hänen ja Villin yhteiselo on sujunut:

"Hei vaan, Villi on ollut noin 2 viikkoa minun ilonani. Hyvin on mennyt: kollilla on vanhat kujeet: ulos kuin aina mahdollista, ja niinhän se pitääkin.

Kehräystä on riittänyt. Ja joka aamu näyttää kisalla olevan tasan uus ihana aamu edessä, viis männeistä meiningeistä. Terve asenne.

Joo mutta ulkoilu, eli hihnakävelylenkkimme täällä päätyy kyllä aina Marin portille. Reippahasti käyvät askeleet sinne Marille (niin kuin tuosta oheisesta kuvasta tuossa Marin portilla näkyy) Niin ja välillä sitten ihan sisäänkin sinne ihan oikeaan kotiin, ja voi sitä uh uh pusi pusi hali -meinikiä siellä.
Jeps, se hentoilusta, mutta Torkkelilla ulkoiluttaettaessa Villi hakeutuu kyllä aina reippaasti koiraporukoihin. Silloin on kyllä talutushihna kireällä kuin noilla kuuluilla Tenon salakalastajilla. Näin mennään.

Yhdeltä koiranulkoiluttajalta puistossa kuulin, että hänen koiransa rotu on vaativa kasvatetettava. Niin on Villikin, vaikka rotu on enempi kuin hämärän usvassa. Nyt aina mainostankin puistossa koiraporukoille, kuinka vaativa kasvatettava Villi on ollut. Joo, eli tosi edgeä ja extreem-meininkiä on elämä Villin kaa ollut. Yhtä maitohappoa ja kipua siis kaikki tyyni.

Näinhän se kuuluu nykyään omaa elämää mainostaa jos ei haluu kertoa muille, että on vaan oma laiska itsensä. No täällä sitä kollin kaa vaan kuiskin nytkin lopulta lötkötellään.

Jep, lämmintä joulua ja uusvuotta kaikille. Minä olen ollut kaks edellistä joulua Suomesta pois siellä Kaukasian Georgiassa (jossa joulua ei vietetä), joten ihan nostalgiatunelmissa täällä katin kera taas ollaan. Riisipuurot jouluksi värkätään muttei kuiskaan mitään kinkkuja, mirille tietty FARÖEN sei, siit se lähtee elämän aito meininki. Niin ja Mariakin käydään tietysti pyhinä katsomassa."

Yksi Villin suosikeista on punainen laukku:

Vielä pari talvisen jouluista kuvaa vakioasunnosta tältä viikolta:

Kahden vuoden kasvattaja ja kasvatettu

Tasan kaksi vuotta sitten Villi suostui ensimmäistä kertaa kehräämään minulle ja ottamaan vastaan rapsutuksiani. Kyseessä on siis ns. suuri leppymisen vuosipäivä, jota tietysti pitää juhlistaa.

Karri, kissan omistajana, toivoi, että saataisiin ns. vuoden kasvattaja -kuva (esimerkkinä mm. tämä otos). Pitihän se siis ottaa. Kasvatettu ei näytä kyllä kovin onnelliselta, mutta sitäkin kasvaneemmalta.

Kuten Karri kirjoitti kuvan nähtyään:

"Hei, oikein hyvä kuva. Raikas ja staatisen dynaaminen. Kuva välittää oikeaa elämisen riemua ja luo myös viitteitä paremmasta huomispäivästä. Pienenä miinuksena Villin hännänkaari: se olisi kuvassa voinut olla, ainakin hieman, ylöspäin suuntautuva. Tämä olisi osaltaan voinut luoda uskoa maamme elinkeinoelämän piristymiseen. Siis, vaikkapa pörssin vaihdon nopeaan vilkastumiseen ja osakemarkkinoiden huomattavaan kasvuun ja jopa siihen, meille niin tärkeään, maailmanlaajuiseen loputtomaan kasvuun. Jeh, valtavalta näyttää kolli kuvassa. Joku kissaeläintutkija kun ton näkee niin haluu Villistä heti DNA-näytteet, eihän tommonen rötkö voi olla mikään kotikissa."

Ja mitään tällaista Villin roikottelua en olisi silloin katin kanssa yhteenmuuttaessani edes uskaltanut harkita. Enkä tietysti suosittele kenellekään vieraalle edes yritystä Villin nostamiseksi syliin, sillä lopputulos on todennäköisesti ihmisen mielestä jotain muuta kuin hän toivoi.

Karri lupaili tuovansa meille tänään kuohuviiniä, niin päästään kilistelemään tälle päivälle: aikoinaanhan Karrille oli iso helpotus, että Villi hyväksyi minut ruokkijakseen ja rapsuttajakseen.

Lakki, joka viehättää kissaa

Parina aamuna Villin huomio on varsin pitkäksi aikaa kiinnittynyt lakkiini. Ostin päähineen taannoin kirpputorilta, ja ilmeisesti siinä on jokin haju, joka kovasti viehättää kissaa. Eli Viltsu hinkkaa itseään lakkia vasten antaumuksella.

Ja tästä on tietysti videotakin:

Aamukiehnäykset

Normaali aamumeininki eli suloista heräämistä Villin kanssa. Lässytystä, kehräystä, kiehnäämistä! Nyt videolla!

Selinmakuu

Villillä on tietysti muutama lempipaikka makoiluun. Yksi näistä on tuo nurkkapaikka kaapinoven edessä. Siinä sitten voi retkottaa rentona mitä erilaisimmissa asennoissa.

Unikaveri

Minuun iski tauti, joka pakottaa nyhjäämään kotona ja aika paljon myös vaakatasossa (toki aina välillä näin tietokoneelle...)

Villin mielestä tilanteessa on ilmiselvästi monia hyviä puolia. Hänen palvelijansa on koko ajan paikalla tarjoamassa ruokaa tai päästämässä ulos. Lisäksi palvelija makaa sängyssä, joten viereen voi kiepsahtaa rapsutusten toivossa.

Villihän ei edelleenkään varsinaisesti nuku öitä sängyssä. Tulee kyllä illalla viereen, mutta jossain vaiheessa hiippailee muualle jatkamaan lepoa. Ja aamulla sitten taas viereen rapsutuksia vaatimaan. Usein katin kehräys alkaa jo lattialla, ja rukki siis on täydessä vauhdissa siinä vaiheessa, kun Viltsu pääsee varsinaisesti silittelyn kohteeksi.

Tosin esimerkiksi viime yönä nousin juomaan kuumaa mehua ja lueskelin vatsallani kirjaa. Kissa pomppasi sänkyyn ja tuli selkäni päälle makaamaan ja kehräsi siinä. En tietysti voinut rapsuttaa, kuten silloin, jos makaan itse selälläni ja kissa tulee rinnan päälle (tätäkin tapahtuu usein, onhan se Villille varma tapa saada huomiota).

Aikansa eli ehkä kymmenisen minuuttia kissa jaksoi selkäni päällä olla, kunnes siirtyi viereen.

Mutta nyt taas petiin...

Naukuja ikkunalla

Piti jälleen kerran ikuistaa tätä Villin vakiotoimintaa eli ulosvaatimista kera naukumisen ja ikkunan käpälöinnin:



Nyt Karri viettää muutaman päivän Torkkelinmäellä Villin kanssa. Karri vähän lupaili myös tuottavansa blogiaineistoa, toivottavasti sitä syntyy!

Tyytyväinen ruohonsyöjä

Gerogiassa on alkanut sotiminen. Karri ei siis kuitenkaan ole nyt siellä, vaan Suomen naapurimaassa. Nähtäväksi jää, miten tilanne vaikuttaa Karrin loppuvuoteen Georgiassa.

Mutta Villihän ei maailman suurista selkkauksista murehdi, vaan syö tyytyväisenä takapihan ruohoa, maiskis maiskis:





Joskus kesäkuussa olin tallentanut myös videopätkän, jossa Viltsu näyttää hyvin mairean tyytyväiseltä:

Luonteenmuutoksesta

Tänään täällä vieraili Villin vanha tuttu, entinen naapuri, ja hän ihasteli Villin luonteenmuutosta (ja tietysti komeaa ulkomuotoa). Kissa kuulemma on kovin erilainen kuin ennen, tulee lähelle silitettäväksi ja on muutenkin rohkeampi ihmisten suhteen.

Oli pakko myöntää, että kyllähän minä tunnen suurta ylpeyttä siitä, miten hyvin meillä on Viltsun kanssa mennyt vaikean alun jälkeen: koen toimineeni kissan kanssa oikein ja siitä palkkiona on eläimen minua kohtaan osoittama luottamus.

Tietysti oma osuutensa Villin muuttuneessa olomuodossa lienee silläkin, että virtsakiviongelma selvisi ja se on saatu hoitoon, eli kissalla ei ole niin tukala olo. Se näkyy myös reippaampana liikehdintänä kuin vuosi sitten.

Mutta varmasti myös minun kanssa eläminen ja se, että luonani vierailee kohtuullisen paljon ihmisiä, on saanut Villin luottamaan enemmän meihin kaksijalkaisiin.

Tai sitten Villi on vain jo todennut, että koska ikää on kertynyt jo sen verran, niin ehkä sitten voisi ihmisille olla lempeämpi, kun ne siitä niin näyttävät tykkäävän.

Paisti palasiksi

Aamupäivällä Villi ulkoili tavalliseen tapaan takapihalla, ja suljin kissaherran ulkohäkkiin oman aamupalani ajaksi (sää oli sen verran huono, ettei ulkona viitsinyt istuskella). Jossain välissä kävin hakemassa katin sisään, enkä tässä vaiheessa huomannut vielä mitään erikoista.

Iltapäivällä paljastui, että siellä häkissä oli päätön pikkulinnunraato. Mysteeriksi jäi, onko lintu kuollut sinne jonkun muun toimesta vai onnistuiko Villi metsästämään siivekkään aamupäivällä.

Villihän ulkoili, kuten tavallisesti, kello kaulassa, joten normaalikuntoinen lintu kyllä hoksaa postui käpälien edestä katin säntäilessä kohti. Ja on myönnettävä, ettei Villi enää ole ihan parhaassa metsästysvireessä, eli vanhan kissan liikkeet alkavat olla pikkuisen hitaat saaliin saamiseksi.

Kissojen aiheuttamista haitoista Suomen linnuille oli muuten nyt kesäkuun alkupuolella useampi mielipidekirjoitus Hesarin sivuilla ja samoin HS.fi:ssä keskustelu velloo. Yksi kirjoituksista kannusti nimenomaan noiden kellojen käyttöön, jos kissa liikuskelee vapaana (ja tietysti sellaisella kaulapannalla, joka irtoaa tai venyy, jos kissa jää jonnekin siitä kiinni). Tosin eipä kissan vapaanapito ole mitenkään suositeltavaa ainakaan kaupunkialuiella: ihmettelen edelleen, miten jotkut täällä Kalliossakin uskaltavat pitää kissaansa irti.

- - -

Tuonne asiablogiini kirjoitin eilen sekä omasta kissablogistani että lemmikkien näkyvyydestä netissä ylipäätään. Että on se ihan tervettä hommaa kirjoittaa tai lukea kissablogia :)

Vanha Villikko kiipeilee

Kissakuvahaasteen tämän viikon aihe on Villikko. Siitä tuli mieleen jo parisen kuukautta ottamani kuva, jossa Villi-villikko on intoutunut kiipeilemään.


Tulin jonakin aamuna suihkusta, kun havaitsin, että katti oli paikassa, jossa se ei ollut aiemmin vieraillut, eli kaapin päällä. Sinne se oli kavunnut tietysti rappusia pitkin, jotka olin laittanut seinää vasten nojaamaan (siis nuo tikkaat ovat ne, joita Villi käyttää omalle parvekkeelleen kiivetessään, mutta niitä ei tietysti koko aikaa voi pitää ikkunan edessä).

Varsin nopeasti kolli tosin myös kiipeili alas, eikä toistamiseen ole innostunut tarkkailemaan kotiaan tuosta näkökulmasta.

- - -

Nyt lähipäivinä Villi on tietysti tapaillut Isäntäänsä. Minä itse asiassa olin poissa kaupungista viikonloppuna yhden yönkin, joten kätevästi Karri kävi viihdyttämässä lemmikkiään.

Lisäksi havaituksi on tullut se, että Villi alkaa olla varsin suvaitsevainen vieraita kohtaan, vaikka heitä olisi paikalla useitakin. Ihan tuntemattomatkin tyypit pääsevät rapsuttelemaan, kun tilanne on suotuisa.

Rentoilua ulkona

Kuten jo on hyvin tiedossa, niin Villi viihtyy hyvin takapihalla. Äijä makailee tyytyväisenä kasvien keskellä ja näyttää nauttivan täysin rinnoin lämpimistä ilmoista.




Ja sitten vähän ruohonsyöntiä.


Ja tämä viimeinen kuva on ilman kissaa eilisaamulta, lähinnä Isännälle tiedoksi siitä, miltä takapiha tällä hetkellä näyttää kokonaisuudessaan. On vihreää!

Isäntä: Villin salaperäinen lapsuus

Villin 15-vuotissyntymäpäivän kunniaksi isäntä kertoo lemmikkinsä löytötarinan (Marin huomautus: nyyhkytarinavaroitus!):

Terveiset täältä Georgiasta kaikille Villin Blogiystäville, ja tietysti valtavan suuret onnentoivotukset itse juhlakamulle Villille. Niin, kissa on nyt sitten 15-vuotias, se on pitkä aika. Villin lapsuutta verhoaa salaperäisyys. Se löytyi noin kaksikuukautisena keskeltä Kruununhaan kiviaaviikkoa, tarkasti sanoen Rauhankadun ja Mariankadun kulmasta.

Työskentelin tuolloin tutkimusalus Muikulla ja torstai-iltana 29. päivä heinäkuuta aluksen kippari päätti, että pysähdytäänpä Helsinkiin. Niin teimme ja kello kymmenen aikaan illalla pääsin maihin ja läksin tepastelemaan kotiani kohti Kruununhakaan.

No ihan yksin en ollut, vaan kera tyttöystäväni ja hänen virolaisen ystävänsä Tiinan kanssa astelimme lämpimässä jo hieman hämärtyvässä kesäillassa. Kävelyreittimme kulki kohti Säätytaloa ja Rauhankatua. Juuri kun kurvasimme tuolle Rauhankadulle näin noin 100 metrin päässä jonkun kummallisen eläimen juoksevan Säätytalon puistosta kohti Mariankatua. Mikä tuo yksinäinen kadunylittäjä oli, ei selvinnyt minulle aivan hetkessä. Rotta se ainakaan ei ollut, mutta vähän epäilin olisiko kaupungissa liikkumassa villiminkki.

Kiihdytimme hieman askeltamistamme, jotta näkisimme mikä eläin oli oikein kyseessä ja saimmekin tuon kaverin lähietäisyydelle. Joo arvaatte tietty, että kissanpoikahan sieltä löytyi.

Pieni karvakerä yritti tomerasti karkuun, mutta minä olin nopeampi ja nappasin kaverin kainaloon. Kokoa ei ollut paljon mutta sähinää ja kynsien heiluttelua riitti. Hanskoja ei kuitenkaan tarvittu, sillä mirri oli niin pieni, että sen kynneniskut vain kutittivat.

Muistan kun Tiina katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi, meinaanko tosta vaan ottaa kissan kadulta. Minä meinasin, tai ainakin viedä sen turvaan. Ehkä Tiinalla oli se käsitys, että Helsingissä tallustelee yleisemminkin pikkukissoja yksin kadulla niin kuin silloin aikanaan teki Tallinnassa.

Kissa siis tiukasti kainalossani marssimme ripeästi kotiin ja siellä sitten pääsimme oikein kunnolla ihastelemaan löytöämme. Pieni harmaa ja laiha nyytti, pölyinenkin vielä. Pentu oli tosi peloissaan, mutta niin nälkäinen, että ryhtyi heti ahmimaan jääkapista löytynyttä jansoninkiusausta. Tosiaan janssonia, ei mitään kissanruokaa siis, ja jääkapistamme ei todella löytynyt muuta kuin tuota suolaista kiusausta.

Seuraavana aamuna läksin laivalle takaisin ja myös tyttöystävälläni oli kolmen päivän matka. Ennen sitä hän vei kuitenkin misulaisen pieneläinklinikalle. Eläinlääkäri arvioi iäksi noin kaksi kuukautta ja sanoi sen olevan hieman huonossa kunnossa. Pissakin oli veren värittämää.

Kolme päivää klinikalla teki kuitenkin ihmeitä ja kun tyttöystäväni haki mirrin pois ilmoitti hoitaja, että olipa erityisen kova nuorimies kehräämään. Poikakissa siis, sekin oli meille uusi tieto.

Tässä tämä tarina näin juurtajaksaen pureskeltuna. Elämä on sattumaa ja ainakin minulle tuo sattuma eli Villin löytyminen on säädellyt elämääni melkoisesti kuluneiden vuosien aikana. Kerrottakoon kuitenkin, että tyttöystäväni teki tuon päätöksen hakea kissan klinikalta takaisin muuten se olisikin joutunut sitten kissojen löytötalolle.

Olen saanut Villin kautta paljon myös ystäviä, viimeisimpänä juuri Marin. Terveiset kaikille.

Villi ei ole minulle pelkkä kissa vaan enempi kaveri, ehkäpä paraskin kaveri. Monta joulua ja muuta juhlaa olen Villin kanssa kaksistaan Torkkelinkujalla viettänyt. Ilman Villiä ne olisivat olleet yksinäisiä hetkiä.

Muutaman kerran kyllä Villi on minut vuosien varrella raadellutkin. Kaikki nuo episodit ovat johtuneet siitä, että Villi on tuntenut itsenä uhatuksi tai on halunnut koirien kanssa taistoon tai on vain muuten saanut paniikkikohtauksen.

Vielä kerran Villi onnea ja eikun ainakin saman verran vuosia etiäpäin.

Yläkuvassa Villi löytämisen jälkeen ja alakuvassa melkein 15 vuotta myöhemmin: kuten naamasta näkee, niin herran mielestä tämä kuvausasento ei ollut mitenkään mieluisa...

Hetkittäin sylikissa

Villi ei ole mikään sylikissa: se ei siis pomppaa syliin, jos istuu tuolilla. Tulee viereen, jos makaa sängyllä, tai hinkuu rapsutuksia, kun työskentelen koneella, mutta syliin katti ei vapaaehtoisesti könyä.

Mutta tietysti välillä kaappailen kissan syliini, ja pihalla se jopa saattaa jonkun aikaa viihtyä rapsuteltavana, kun istun puutarhatuoleilla. Sitten saa näitä sylikuviakin.

Ja sitten jonkun ajan kuluttua katti kyllästyy ja pomppaa pois.

Kommunikoivat

Ystäväni kanssa keskusteltiin eläimille juttelemisesta. Ystävä totesi, että koiralle on mielekkäämpää puhua, koska se näyttää siihen reagoivan huomattavasti enemmän kuin kissa.

Lienee ihan totta: useinhan on ihan sama, mitä ja millä äänensävyllä Villille juttelen, sillä sen naama ja olemus pysyvät samanlaisena. Eli vaikka nuhtelen, niin äijä voi näyttää ihan tyytyväiseltä. Tai vastaavasti kehuni saatetaan ottaa vastaan hyvin ilmeettömästi.

Mutta se onkin tietysti yksi kissojen viehätyksestä. Eivät todellakaan yritä miellyttää sitä typerää ihmistä, joka niille jotain pälättää. Ja ainakin minusta tuntuu siltä, että katille voi huoletta höpistä mitä tahansa, koska se ei siitä piittaa. Koiralle juttelussa pitäisi ehkä olla jotain järkevääkin sanottavaa?