Ilon ja surun lauantai – muistoissa Villi

Surullisia uutisia Karrin tekstin myötä:

"Eilen lauantaina Villi lähti pois yhtä yllättäen ja nopeasti, kuin oli 18 vuotta sitten ystäväkseni

Kruununhaan kadulta pienenä sähisevänä karvakeränä löytynyt. Kahdeksantoista vuotta on pitkä aika, mutta ei pientä päivääkään liian pitkä Villin kanssa. Mielessäni siinteli jo suunnitelmat, miten kissan kaksikymmentävuotispäiviä aikanaan vietetään: oikein isosti ja ystäviä kutsuen. 30-vuotispäiviin en silti oikein uskonut.

Minä kyllä olin aika tarkkaan mielestäni poistanut ajatuksen, että saattaa Villin aika maailmassa joskus tulla täyteen. Eilen aamulla olisi todella ollut vaikea uskoa joutuvani saman päivän iltana saattelemaan tuon maailman parhaan kissani pois elämästä.

Vielä aamulla Villi tomerana aamuseitsemältä komensi minua sänkyni vierellä ulos ja aamua ihastelemaan. Teimme tunnin puistokävelyn ja Villi tarkasteli maailmaansa yhtä innostuneena kuin aina, välillä tosin ruoholla hiukan arvokkaasti makaillen.

Iltapäivällä kävimme uudestaan puistikossa ja ihan ruoholla istuskelemassa. Tai Villi kyllä otti ihan unetkin. Innostui hieman tassuilla tahtia lyömään kun musapelistä tuli Tumppi Varosen versio katupoikien laulusta. Huikkasinkin Villille, että kuuntele, sun biisi tulee radiosta. Katupoikahan Villi taustaltaan oli.

Kuten noissa eilen otetuissa kuvissa näkyy, Villi oikein hymyssä suin pikku hetkeä puistossa kanssani vietti.

Mitä sitten tapahtui illalla? Ei kai se enää tärkeää ole, mutta Villi muuttui äkkiä tosi huonovointiseksi: alkoi läähättää ja yritti oksentaa ja yritti käydä hiekkalaatikollaan. Koskea ei saanut ja kissa siirtyi ahdistuneen näköisenä huoneen nurkasta toiseen.

Tunnin katsoin tuota vaikeaa olemista ja lähdin sitten koppa kissaa täynnä Viikin eläinsairaalan päivystykseen. Eläinlääkäri tutki nukutettua kissaa ja totesi, että ei Villistä taida enää olla kissanarvoisen elämän viettäjäksi ja kysyi kantaani tuohon ikiuneen saattamiseen. Luvan annoin, eihän siinä muuta.

Villin yleiskunto todettiin aika heikoksi: painoa oli enää 3.7 kiloa ja lihakset melko tiessään. Villi kyllä söi hyvin mutta todennäköisesti sillä jokin sisäelintauti oli, joka haittasi ruuan imeytymistä.

Se lääketieteestä. Mukava ja osaanottava eläinlääkärityttö oli ja mainitsi nuo Villin tuiki vierailtakin usein kuulemat sanat ”onpa komea kissa”. Komea oli, ja minulle ja muutamalle muullekin se maailman paras kissa.

Nyt mennään siis Villiä muistellen, ja kerran vuodessa toivottavasti muistamme kera ystävien viettää lokakuussa myös tuota kuulua lepytyksen vuosipäivää kera kuohun ja Viilimuiston. Siis sitä päivää kun Villi aikanaan kuukauden sähinän ja mökötyksen jälkeen päätti lyöttäytyä Marin ystäväksi.

Niin yksi asia unohtui: Viilin sukunimi ei ole näillä sivuilla vilahtanut. Se on Pöyhönen. Niin se virallisissa papereissa on aina lukenut. Villi Pöyhönen. Pöyhönen ei ole oma sukunimeni mutta Villin kyllä ja Villille se sopi mainiosti: melkoisen pöyheä karvakerä.

Ihan lopuksi vielä noista kuvista. Niissä näkyy myös tuo Villille 18 -vuotislahjaksi rakentamani parveke. Hyvään käyttöön tuli, siinä oli kollin kiva istua ja katsella puistoon ja ohikiitäviä koiria. Nyt laitan varmaan parvekkeelle kukkasen.

Lopun lopuksi: terveiset Villi the Kissa -sivun sankalle lukijakunnalle ja kiitokset

Marille sivujen ylläpidosta ja tietysti kissan kaverina olemisesta.

-karri

- - -

Marin jälkisanat:

Kun palasin Suomeen Sveitsistä, niin toki huomasin Villin vanhentuneen kovasti puolessa vuodessa. Mutta en nyt silti osannut uskoa, että se Sveitsin jälkeinen muutama päivä jäisi viimeiseksi Villin hoitokeikaksi.

Villi oli upean persoonallinen kissa. On hienoa, että Villi hyväksyi minut aikoinaan huoltajakseen ja piristi elämääni monta vuotta.

Ja hienoa on myös se, miten tuo kissa yhdisti ihmisiä. Emme ehkä Karrinkaan kanssa koskaan olisi ystävystyneet ilman Villiä.

Minun kissaton elämäni ei jää kovin pitkäksi, sillä syksyllä uuteen Viiskulman kotiin on muuttamassa pari hoidokkia puoleksi vuodeksi tai vuodeksi. Mutta tietysti lepytyksen vuosipäivän varmasti muistan, tai ainakin sen tunteen, miten hienolta tuntuu, kun voittaa epäluuloisen eläimen luottamuksen.

-mari

Kasvohoitaja

Villi on siis taas saanut olla herra omassa talossaan. Siihen sisältyy myös tyypillisesti aamumakailu päälläni, eli tämän kuvan olen napannut kännykällä siinä vaiheessa, kun katti lekottelee rintakehäni päällä rapsuteltavana. Tietysti varsin kehrääväisenä.

Tassut eksyvät välillä myös naamalleni: oletan, että Villi haluaa elvyttää naamani ihon pintaverenkiertoa, jotta ihoni pysyisi pidempään siloisena. Kissojen karvapeite on kyllä sikäli kätevä, etteivät ihon ikääntymisen merkit näy mihinkään.

Tänään Villi taas siirtyy Karrin luokse. Siellä mm. kasvatellaan enemmän viherkasveja kuin täällä, mutta onneksi Villi on hiekkalaatikkouskollinen, joten mitään sellaista, kuin Jupun sarjiksessa Kissan omistaminen ja kaiken muun turhuus, ei Villin kanssa pääse käymään.

Nörtit

Villin kanssa olemme taas tänään viettäneet aikaa tietokoneen äärellä. Eli päivän kuvat:

Leppyyntymisen vuosipäivä

Villin isäntä muistutteli viestillä, että tänään on tasan vuosi siitä, kun kissa päätti hyväksyä minut ja suostui tulemaan vapaaehtoisesti lähelle ja jopa kehräämään. 

Onhan tässä vuodessa tapahtunut melkoinen muutos. Nyt on vaikea enää muistaa aikaa, jolloin katti ei tunkenut itseään tietokoneen päälle, hypännyt iltaisin viereen rapsuteltavaksi ja taas aamulla uudelleen. Tai ettei Villiä voinut noin vain nostaa, vaan piti aina varautua siihen, että omaan nahkaan tulee kynttä ja puremaa. 

Nyt, kun välit ovat niin hyvät, lämpimät, lempeät ja muutenkin hempeät, on helppo sanoa, että on se vaan suloinen eläin!

Paluu arkiseen aherrukseen

Minä vietän jälleen aikaa Torkkelilla ja tietokoneen äärellä. Ja Villi tykkää edelleen tietokoneen lämmöstä.

Ensin (tosin todennäköisesti sen jälkeen, kun katti on kävellyt näppäimistön yli), tietokoneelle päätyvät tassut.



Mutta kun hyvin mahtuu teekupin ja koneen ja muun tavaran sekaan, niin mikäs siinä köllötellessä tietokoneen huristessa lämpöään.



Enkä minä henno häiritä tyytyväisenä torkkuvaa kissaa.

Lässytellen

On useamman ihmisen kanssa naureskeltu sitä, miten Villi ja moni muu nössö elukka saa aikaan lässytysgeneraattorin käynnistymisen. Siis normaalit, järkevät ihmiset alkavat sössöttää tyyliin:

"Voi Villi, oletpa sinä niin suloinen, niih. Olet, musmus, niih."

Näin toimin myös minä.

Kuvan otti juhannuspäivänä Kervå.

Isäntä: Villin salaperäinen lapsuus

Villin 15-vuotissyntymäpäivän kunniaksi isäntä kertoo lemmikkinsä löytötarinan (Marin huomautus: nyyhkytarinavaroitus!):

Terveiset täältä Georgiasta kaikille Villin Blogiystäville, ja tietysti valtavan suuret onnentoivotukset itse juhlakamulle Villille. Niin, kissa on nyt sitten 15-vuotias, se on pitkä aika. Villin lapsuutta verhoaa salaperäisyys. Se löytyi noin kaksikuukautisena keskeltä Kruununhaan kiviaaviikkoa, tarkasti sanoen Rauhankadun ja Mariankadun kulmasta.

Työskentelin tuolloin tutkimusalus Muikulla ja torstai-iltana 29. päivä heinäkuuta aluksen kippari päätti, että pysähdytäänpä Helsinkiin. Niin teimme ja kello kymmenen aikaan illalla pääsin maihin ja läksin tepastelemaan kotiani kohti Kruununhakaan.

No ihan yksin en ollut, vaan kera tyttöystäväni ja hänen virolaisen ystävänsä Tiinan kanssa astelimme lämpimässä jo hieman hämärtyvässä kesäillassa. Kävelyreittimme kulki kohti Säätytaloa ja Rauhankatua. Juuri kun kurvasimme tuolle Rauhankadulle näin noin 100 metrin päässä jonkun kummallisen eläimen juoksevan Säätytalon puistosta kohti Mariankatua. Mikä tuo yksinäinen kadunylittäjä oli, ei selvinnyt minulle aivan hetkessä. Rotta se ainakaan ei ollut, mutta vähän epäilin olisiko kaupungissa liikkumassa villiminkki.

Kiihdytimme hieman askeltamistamme, jotta näkisimme mikä eläin oli oikein kyseessä ja saimmekin tuon kaverin lähietäisyydelle. Joo arvaatte tietty, että kissanpoikahan sieltä löytyi.

Pieni karvakerä yritti tomerasti karkuun, mutta minä olin nopeampi ja nappasin kaverin kainaloon. Kokoa ei ollut paljon mutta sähinää ja kynsien heiluttelua riitti. Hanskoja ei kuitenkaan tarvittu, sillä mirri oli niin pieni, että sen kynneniskut vain kutittivat.

Muistan kun Tiina katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi, meinaanko tosta vaan ottaa kissan kadulta. Minä meinasin, tai ainakin viedä sen turvaan. Ehkä Tiinalla oli se käsitys, että Helsingissä tallustelee yleisemminkin pikkukissoja yksin kadulla niin kuin silloin aikanaan teki Tallinnassa.

Kissa siis tiukasti kainalossani marssimme ripeästi kotiin ja siellä sitten pääsimme oikein kunnolla ihastelemaan löytöämme. Pieni harmaa ja laiha nyytti, pölyinenkin vielä. Pentu oli tosi peloissaan, mutta niin nälkäinen, että ryhtyi heti ahmimaan jääkapista löytynyttä jansoninkiusausta. Tosiaan janssonia, ei mitään kissanruokaa siis, ja jääkapistamme ei todella löytynyt muuta kuin tuota suolaista kiusausta.

Seuraavana aamuna läksin laivalle takaisin ja myös tyttöystävälläni oli kolmen päivän matka. Ennen sitä hän vei kuitenkin misulaisen pieneläinklinikalle. Eläinlääkäri arvioi iäksi noin kaksi kuukautta ja sanoi sen olevan hieman huonossa kunnossa. Pissakin oli veren värittämää.

Kolme päivää klinikalla teki kuitenkin ihmeitä ja kun tyttöystäväni haki mirrin pois ilmoitti hoitaja, että olipa erityisen kova nuorimies kehräämään. Poikakissa siis, sekin oli meille uusi tieto.

Tässä tämä tarina näin juurtajaksaen pureskeltuna. Elämä on sattumaa ja ainakin minulle tuo sattuma eli Villin löytyminen on säädellyt elämääni melkoisesti kuluneiden vuosien aikana. Kerrottakoon kuitenkin, että tyttöystäväni teki tuon päätöksen hakea kissan klinikalta takaisin muuten se olisikin joutunut sitten kissojen löytötalolle.

Olen saanut Villin kautta paljon myös ystäviä, viimeisimpänä juuri Marin. Terveiset kaikille.

Villi ei ole minulle pelkkä kissa vaan enempi kaveri, ehkäpä paraskin kaveri. Monta joulua ja muuta juhlaa olen Villin kanssa kaksistaan Torkkelinkujalla viettänyt. Ilman Villiä ne olisivat olleet yksinäisiä hetkiä.

Muutaman kerran kyllä Villi on minut vuosien varrella raadellutkin. Kaikki nuo episodit ovat johtuneet siitä, että Villi on tuntenut itsenä uhatuksi tai on halunnut koirien kanssa taistoon tai on vain muuten saanut paniikkikohtauksen.

Vielä kerran Villi onnea ja eikun ainakin saman verran vuosia etiäpäin.

Yläkuvassa Villi löytämisen jälkeen ja alakuvassa melkein 15 vuotta myöhemmin: kuten naamasta näkee, niin herran mielestä tämä kuvausasento ei ollut mitenkään mieluisa...

Hetkittäin sylikissa

Villi ei ole mikään sylikissa: se ei siis pomppaa syliin, jos istuu tuolilla. Tulee viereen, jos makaa sängyllä, tai hinkuu rapsutuksia, kun työskentelen koneella, mutta syliin katti ei vapaaehtoisesti könyä.

Mutta tietysti välillä kaappailen kissan syliini, ja pihalla se jopa saattaa jonkun aikaa viihtyä rapsuteltavana, kun istun puutarhatuoleilla. Sitten saa näitä sylikuviakin.

Ja sitten jonkun ajan kuluttua katti kyllästyy ja pomppaa pois.

Keväisesti tykkäillen

Takapihalla puskee jo kukkiakin, ja eilen aurinkoisena iltapäivänä sekä minä että kissa vietimme ulkosalla paljon aikaa.

Ensimmäistä kertaa minun asunnossa asumisaikana majoitin lattialla yövieraan. Kyseessä oli kissaihminen, joten en vaivautunut suuremmin huolestumaan siitä, jos Viltsu ei jostain syystä olisi lainkaan pitänyt vieraasta. Mutta aika rauhassahan tuo ihminen sai nukkua.

Kesäminkillä on sen sijaan ollut eläinvieras, ja hän pohtii:

"Miksi eläimelle on niin paljon helpompi osoittaa kiintymystään? Miksi sitä on niin paljon luontevampi pitää lähellään, helliä ja rakastaa?"
Siksikö, ettei se sano että joojoorakastanrakastan - ja kävele pois?"

Niinhän se menee, että minäkin tunnetusti lässytän Viltsulle vaikka mitä ja kerron, kuinka mahtavan upean loistavan hieno katti se on ja miten paljon tykkään siitä ja isäntäkin tykkää, vaikka on kaukana.

Eläimen kanssa meininki on rehtiä, siinä ei kyräillä ja epäillä kuten monien ihmisten kanssa, vaan ainoastaan tykätään.

Kellahdus pihamaalle

Sää on nyt niin hieno, että Viltsu viihtyy pihamaalla paremmin kuin hyvin.

Katille on nyt viime aikoina ilmestynyt myös tapa rojahtaa pihamaallakin rentona lötköttämään vatsan silittelyn toivossa. Tällä kertaa se tapahtui vielä tuolla ruohikkoisemmalla, kostealla maaperällä.

Videon laatu on taas vähän heikko, kun on pikkuisen hankala pitää kameraa toisessa kädessä ja toisella silitellä kissaa niin, että kuvaus onnistuisi hyvin :)

Kehräystä ja päänhierontaa

Eilen parikin tuttua kysyi, onko kissa raapinut minua, kun naamassani on naarmu. Minulla ei ole tietoa, mistä se on syntynyt, mutta Villi ei kyllä sentään sillä tavalla kynsi. Paitsi ehkä vahingossa, jos sattuuu rapsutuksia kaivatessaan tassulla hipaisemaan kasvoihin ja kynsi on esillä. Sellainen hipsuttelu näkyy myös videolla.

Karvainen assistentti

Päivän kuvana tällaista poseerausta. Tietokoneen näppäimistön a-kirjain ehti jo irrota, kun Viltsu osoitti edelleen suurta innokkuutta koneeseen. Pitänee ruvet pikkuisen komentelemaan kattia, ennen kuin kone kokee suurempia vaurioita.

Eilen illalla nukahdin katti vieressäni. Lisäksi kiva havainto on sekin, että Viltsu tulee myös pihalla luokseni ihan vapaaehtoisesti ja pyörii jaloissa.

Ja kun katti rötkötti pöydällä, niin pääsin ottamaan ne mitat, joita Lokikolli 2007 -kisaan vaadittiin: siis noin niin kuin suurinpiirtein, karvan määräkin voi tietysti tulla tiettyä virhemarginaalia.

Mutta siis Viltsun pituus n. 48 cm, häntä 33 cm ja vatsan ympärys 45 cm. Ja ihan rauhassa sain heilua mittanauhan kanssa, minkäänsortin tassulla läiskimistä minua kohtaan ei osoitettu.

Kissa pöydälle

Melkein kuin olisi katti vaihtunut, sen verran suuresti on meininki parissa päivässä muuttunut!

Kun kirjoitan läppärillä pöydän ääressä, Viltsu kapuaa pöydälle (juu, äiti, ei saisi päästää kissaa ruokapöydälle, mutta sallin nyt Viltsulle kaiken). Kissa tunkee itsensä vähintään puolittain tietokoneen päälle ja vaatii huomiota. Siinä sitten hieromme päitämme vastakkain ja karvat pöllyävät rapsutuksen voimasta. Nytkin kissa tunkee tähän ja kirjoittaminen vaikeutuu merkittävästi...

Myös aamulla Viltsu nousi sänkyyn viereeni. Makasimme sitten kimpassa, Viltsu tyynyn vieressä, ja taas karvat pöllysivät sekä kehräys kuului, kun niskavilloista rapsuttelin.

Toki Villissä on vielä äreilyä hetkittäin jäljellä, mutta hyvin vähäisesti se näkyy. Myös toinen täällä vieraillut, Viltsulle toki jo etukäteen tuttu ihminen, sai rapsuttaa kattia railusti ja Villi vain kehräsi.

Merkittävä tekijä muutokseen on varmasti se rakentamani kulkusilta, jonka vuoksi Viltsu saa määrätä, milloin olemme fyysisessä kontaktissa. Siis silta rakensi välillemme henkisen sillan, heh.

Lussukka katti, osa 2

Ja tämä menee vaan hempeämmäksi: Vilho kiehnäsi, kehräsi ja kaipasi rapsutuksia illalla runsain mitoin.

Lisäys aamulla: Lokikolli 2007 -kisa on nyt käynnissä, joten ihan pienenä tietona se, että Villi kisaa numerolla 18 ja kuka tahansa saa äänestää. Poikkeusluvalla herran mittoja ei siis ole paljastettu, mutta tokihan kuvat ja videot kertovat enemmän kuin senttimetrit! Kisan taso on toki kova, ehdolla on lukuisi komeita kolleja.

Lussukka katti

Tänään Viltsu otti mielettömän harppauksen suhtautumisessaan minuun. Katti oli pihalla ja siirtyi sitten normaalisti siltaa pitkin sisään. Minä tulin oven kautta, ja Viltsu asteli luokseni, poikkeuksellisesti ihan jalkoihini, ja siinä oli sen oloisena, että näytti hiukkasen rapsutusta kaipaavalta. Ja niin se sitten kävi: Viltsu antoi minun rapsuttaa huolella ja pitkään, ja kehräys vain kuului.

Tätä hellittelyvaihetta jatkui niin pitkään, että sitä sai ikuistettua videollekin. Viltsu siis tuli vielä viereeni kiehnäämään, kun istuin pöydän ääressä ja juttelin tätä herkkää yhteiseloamme todistaneen toverittaren kanssa. (Joka ei ollut uskoa tapahtumaa sen perusteella, mitä Villistä oli kuullut, mutta en sitä ollut minäkään uskoa).