Isäntä: Villin salaperäinen lapsuus

Villin 15-vuotissyntymäpäivän kunniaksi isäntä kertoo lemmikkinsä löytötarinan (Marin huomautus: nyyhkytarinavaroitus!):

Terveiset täältä Georgiasta kaikille Villin Blogiystäville, ja tietysti valtavan suuret onnentoivotukset itse juhlakamulle Villille. Niin, kissa on nyt sitten 15-vuotias, se on pitkä aika. Villin lapsuutta verhoaa salaperäisyys. Se löytyi noin kaksikuukautisena keskeltä Kruununhaan kiviaaviikkoa, tarkasti sanoen Rauhankadun ja Mariankadun kulmasta.

Työskentelin tuolloin tutkimusalus Muikulla ja torstai-iltana 29. päivä heinäkuuta aluksen kippari päätti, että pysähdytäänpä Helsinkiin. Niin teimme ja kello kymmenen aikaan illalla pääsin maihin ja läksin tepastelemaan kotiani kohti Kruununhakaan.

No ihan yksin en ollut, vaan kera tyttöystäväni ja hänen virolaisen ystävänsä Tiinan kanssa astelimme lämpimässä jo hieman hämärtyvässä kesäillassa. Kävelyreittimme kulki kohti Säätytaloa ja Rauhankatua. Juuri kun kurvasimme tuolle Rauhankadulle näin noin 100 metrin päässä jonkun kummallisen eläimen juoksevan Säätytalon puistosta kohti Mariankatua. Mikä tuo yksinäinen kadunylittäjä oli, ei selvinnyt minulle aivan hetkessä. Rotta se ainakaan ei ollut, mutta vähän epäilin olisiko kaupungissa liikkumassa villiminkki.

Kiihdytimme hieman askeltamistamme, jotta näkisimme mikä eläin oli oikein kyseessä ja saimmekin tuon kaverin lähietäisyydelle. Joo arvaatte tietty, että kissanpoikahan sieltä löytyi.

Pieni karvakerä yritti tomerasti karkuun, mutta minä olin nopeampi ja nappasin kaverin kainaloon. Kokoa ei ollut paljon mutta sähinää ja kynsien heiluttelua riitti. Hanskoja ei kuitenkaan tarvittu, sillä mirri oli niin pieni, että sen kynneniskut vain kutittivat.

Muistan kun Tiina katsoi minua hämmästyneenä ja kysyi, meinaanko tosta vaan ottaa kissan kadulta. Minä meinasin, tai ainakin viedä sen turvaan. Ehkä Tiinalla oli se käsitys, että Helsingissä tallustelee yleisemminkin pikkukissoja yksin kadulla niin kuin silloin aikanaan teki Tallinnassa.

Kissa siis tiukasti kainalossani marssimme ripeästi kotiin ja siellä sitten pääsimme oikein kunnolla ihastelemaan löytöämme. Pieni harmaa ja laiha nyytti, pölyinenkin vielä. Pentu oli tosi peloissaan, mutta niin nälkäinen, että ryhtyi heti ahmimaan jääkapista löytynyttä jansoninkiusausta. Tosiaan janssonia, ei mitään kissanruokaa siis, ja jääkapistamme ei todella löytynyt muuta kuin tuota suolaista kiusausta.

Seuraavana aamuna läksin laivalle takaisin ja myös tyttöystävälläni oli kolmen päivän matka. Ennen sitä hän vei kuitenkin misulaisen pieneläinklinikalle. Eläinlääkäri arvioi iäksi noin kaksi kuukautta ja sanoi sen olevan hieman huonossa kunnossa. Pissakin oli veren värittämää.

Kolme päivää klinikalla teki kuitenkin ihmeitä ja kun tyttöystäväni haki mirrin pois ilmoitti hoitaja, että olipa erityisen kova nuorimies kehräämään. Poikakissa siis, sekin oli meille uusi tieto.

Tässä tämä tarina näin juurtajaksaen pureskeltuna. Elämä on sattumaa ja ainakin minulle tuo sattuma eli Villin löytyminen on säädellyt elämääni melkoisesti kuluneiden vuosien aikana. Kerrottakoon kuitenkin, että tyttöystäväni teki tuon päätöksen hakea kissan klinikalta takaisin muuten se olisikin joutunut sitten kissojen löytötalolle.

Olen saanut Villin kautta paljon myös ystäviä, viimeisimpänä juuri Marin. Terveiset kaikille.

Villi ei ole minulle pelkkä kissa vaan enempi kaveri, ehkäpä paraskin kaveri. Monta joulua ja muuta juhlaa olen Villin kanssa kaksistaan Torkkelinkujalla viettänyt. Ilman Villiä ne olisivat olleet yksinäisiä hetkiä.

Muutaman kerran kyllä Villi on minut vuosien varrella raadellutkin. Kaikki nuo episodit ovat johtuneet siitä, että Villi on tuntenut itsenä uhatuksi tai on halunnut koirien kanssa taistoon tai on vain muuten saanut paniikkikohtauksen.

Vielä kerran Villi onnea ja eikun ainakin saman verran vuosia etiäpäin.

Yläkuvassa Villi löytämisen jälkeen ja alakuvassa melkein 15 vuotta myöhemmin: kuten naamasta näkee, niin herran mielestä tämä kuvausasento ei ollut mitenkään mieluisa...