Välillä epäilen, että välitän tätä blogia lukeville turhankin ruusuisen kuvan Villin luonteesta. Kun eihän se siis ole mikään lempeä sylikissa, jota voisi kuka tahansa silitellä tai retuutella noin vain. Viltsussa on edelleen se ärhäkkä otus, joka saattaa aika yllättäen vetäistä kynnet esiin ja huitaista, jos kokee ihmisen lähentelyt epämieluisiksi.Toisinaan minäkin saan edelleen osumia Villin kynsistä, jos rapsuttelu on kissan mielestä jatkunut jo liian pitkään tai siirrän kattia silloin, kun aika on kollin mielestä täysin väärä. Kissa saattaa myös nappaista kepeähkösti hampaillaan käsivarteen.
Mutta minähän olen parkkiintunut kissankäsittelijä, joten en suuremmin välitä moisesta. Sitä paitsi tuo kaikki on niin mitätöntä verrattuna syksyn mittelöihin, joissa puremat ja käpäläotteet olivat aivan toista luokkaa.
Vieraille tassua saatetaan heilutella heti, jos ihminen yrittää lähestyä kissaa. Onneksi Villi ei sentään hyökkäile, vaan pysyttelee omissa oloissaan ja käyttää voimakeinoja vain silloin, jos ihmiset pyrkivät kontaktiin. Mutta tuntuuhan se tyhmältä, kun toiset haluaisivat silitellä kissaa, joka on juuri ollut ihan levollisesti minun käsittelyssäni, ja sitten sieltä yhtäkkiä rävähtääkin käpälänisku.
Mutta tulipahan näistä vain mieleen myös se, että minun ja Villin suhteen pääseminen tälle tasolle vaati syksyllä aikansa (yllättävän lyhyen tosin) ja keinonsa, eikä sitä varmaan ihan jokainen olisi jaksanut, vaikka kissoista tykkäisikin. Elukoissa on eronsa, enkä muista aiemmin asuneeni Villin kaltaisella luonteella varustetun katin kanssa.
Tekstit
11 kommenttia:
Exexexexän perheen norjalainen metsäkisu antoi silitellä itseänsä ainoastaan nukutettuna (takkujen poistoa - sattui kisu asustelemaan eläinlääketieteen tohtorin perheessä - aineet omasta takaa siis) poislukien perheen isä jonka syliin hyppäsi joskus ihan vapaaehtoisesti.
Kukaan muu ei siis saanut kajota, tarrasi tosissansa kiinni 0,5-1 sekuntia kontaktiyrityksestä.
Jotkut kisut ovat kovin ärhäköitä luonteita.
Niinpä. Viltsu on joskus ilmeisesti ollut hyvinkin ärhäkkä joitakin ihmisiä kohtaan, mutta toisaalta nykyisin sietää kyllä minun lisäkseni muitakin. Kun siis itse saa päättää, milloin tulee lähelle.
Wallu on myös aika ärhäkkä luonteltaan, ei tosin enää niin paljon kuin nuorempana. Silloin saattoi ihan tosissaan ärsyyntyneenä käydä ihmisen jalkaan tai käteen kiinni ja se ei tosiaan tuntunut mukavalta ja jäljetkin oli aika komiat sen jälkeen. Ennen leikkausta varsinkin oli kyllä todella ärhäkkä tapaus.
Mutta niin vaan siitäkin on saanut koulittua tollasen mammanpojan (ainakin välillä).
Vieraita kohtaan on edelleen aika kylmä, mutta minulle annetaan sitten pusuja ja hellyyttä sille tuulelle sattuessa ihan antaumuksella. :)
Vulpes, niin, onhan Viltsukin tosi nössö niille, jotka on lähelleen hyväksynyt eli pääsääntöisesti minun sekä virallisten omistajienasa kanssa kellii ihan antaumuksella ja on ihan nössö :)
Viltsun Isäntähän silloin ennen minun tänne muuttoani oli huolissaan, että onhan minulla jäykkäkouristusrokote voimissaan, kun ne Viltsun otteet olivat sen verran ärhäkät.
Jes, terveiset Georgiasta eli pakko vasta tähän Viljanderin luonnekysymyksen. Hyvin eli erinomaisesti menee Marde Marinadilla Villin tykö. Joo tosiaan Marille suosittelin aikanaan jäykkikset sillä vuosien varrella Villi on skalpeeranut meitsit monet kerrat, ei pärstää mutta kädet. Ei pahuuttaan kuitenkin vaan arkuuttaan. Siis joku koira on tullut lähimaastoon ja olen nostanut Villin syliin jotta ei lähde taisteluun. Aimo mirri ja kynet edelleen kun leffan Saksi-Edvardilla. Niin, joskus tuo hellyys menee jotenkin Villillä yli eli käyttöjärjestelmä sanoo että nyt riitti rapsutukset ja kaikki hyvä ja hampailla hiukka päälle. Ei kuiteskaan mikään ihan ihan poikkeus häntästen käyttäystymishommissa niinkuin edellä olevista vastauksista näämme.t: karri
Terkut vaan isännälle, tässä se kissa taas vieressä kehrää ja kiehnää niin, että kirjoittaminen vaikeutuu :)
Arkahan Villi todellakin on, eli ei siis todellakaan pahuuttaan kynsi.
Minä jouduin muinoin ruokkimaan ihan niillä nurkilla (Pengerkadulla) asuvaa Misua isännän matkan aikana. Misu puolusti yksiötään sen verran raivokkaasti, että minä jouduin hakemaan peniskuurin arvauskeskuksesta ja olemaan pari päivää sairiksella. Kissanpurema on aika paha juttu. Oli tietysti oma moka, olin liian tottunut ylikiltteihin kissoihin. Misu sai sitten luonnollisen rangaistuksen minun puremisestani, se kuoli virtsamyrkytykseen.
Örkki: Auts. Sekä sinulle että kissalle!
Temperamentikkaissa kissayksilöisssä on minusta jotakin viehättävää. Vaikka nykyinen leppoisa kaverikin on ihan mukava (no on sekin minua joskus raapaissut).
Edellinen kissa kynsäisi/puri, kun silittely oli kestänyt liian kauan tai tapahtunut väärällä hetkellä tai väärän henkilön toimesta. Tai jos ei päässyt heti ulos tai ei saanut heti ruokaa. En ole koskaan saanut mitään traumoja kissojen tulisista luonteista :D, kun jo ihan pikkutyttönä maalla tein tuttavuutta kissojen kanssa.
Tuli mieleeni että eka kisu (erittäin leppoisa & älykäs laiska maatiaiskissa) mulla tasi olla jo 5-6 vuotiaana. Itse sen kesytin kun puolivillin navettakissan pentupesän löysin.
Sitä kun kävi silittelemässä jo sen ollessa ihan pieni niin sisäkissahan siitä tuli vaikka isovanhemmat eivät olisi siitä niin välittäneet. Se vaan halusi sisälle kanssani.
Kisu oli uskomattoman lungi. Käytin sitä mm. tyynynä sen kasvaessa isoksi (siitä tuli noin 5-6 kg kolli), ei se minnekään jaksanut siirtyä pääni alta kun hirsiänsä veteli.
Niin juu, eli olen siis kanssa aika pienestä tottunut kissoihin, kaikenlaisia luonteita on tullut nähtyä, tämä oli nyt sitten "toinen ääripää".
Sirpa ja Kollo: Pidempiaikainen kissakokemus on tietysti tuonut käsittelyvarmuutta, eikä todellakaan pienistä raapaisuista yms. säikähdä :)
Ja on se toisaalta kieltämättä jotenkin hyvin ksisamaista, että luonne näkyy ja tuntuu :)
Ilkka: Ihan noin rentoa tapausta meikäläisen hoivissa ei ole koskaan tainnut olla, mutta aika pitkäpinnaisia katteja on joskus tullut kohdattua.
Lähetä kommentti