Terveisiä Turusta

Villi ei ole siis käynyt Turussa, vaan minä. Ja siellähän asusti myös mahdottoman veikeä, nuori kissasisaruspari. Toisesta näistä raitaturkeista nappailin kuviakin.

Puolivuotiaiden kissojen liikehdintä oli kyllä todella ketterää ja notkeaa. Villin kulkua katsellessa huomaa, että ikä alkaa jo painaa kollia: ei enää turhaa säntäilyä, takaosassa ei ole koin paljon ponnistusvoimaa, nokosten jälkeen ylösnousu näyttää joskus vähän vaivalloiselta jne.

Mutta kovasti vanhakin tyyppi näyttäisi nauttivan kesästä ja lämmöstä. Tosin hellepäivät tekevät Villistä tavallistakin raukeamman, ja äijä lähinnä vain torkkuu viileässä puskien alla.

Karrin eläimellisiä kuulumisia Georgiasta, osa 2

Jokin aika sitten ilmestyi osa 1 eli koiratarinaa. Nyt vuorossa Karrin kertomus kissasta:

"Toinen sitten ihan tosiaan surullisempi tuttavani Georgiassa oli kissa, jonka nimesin Katto Kassiseksi. Tuo nimi siitä, että poloinen on viettänyt yli vuoden samalla puuverstaan katolla.

Helmikuussa 2008 sen naukunan töihin mennessäni ensi kertaa katolta kuulin. Noin 10 metriä korkean, työpaikkaani vastapäätä olevan, talon katolta pisti kurkkien pieni itkevä kissan pää. Aika rääpäle, ehkä 3 kuukautta vanha. Seuraavana päivänä töihin mennessäni pikkumirri kailotti siellä edelleen täyttä päätä.

Eipä siis auttanut kun lähteä tutkimaan, mikä on tilanne. Tilanne oli se, että jotenkin oli pieni otus katolle joutunut ja selkeää poispääsyä sieltä ei ollut. Todennäköisemmin se oli joutunut sinne koiran ajamana. Talon edustalla oli platanipuu, jonka oksisto ylettyi katolle. Alhaalla tuohon puunrunkoon oli sidottuna kaksi ärhentelevää verihurttaa. Ei mitään toiveita alas.

Niin sitten kävi, että koko tuon Georgiassa oloni ajan vein kissalle katolle ruokaa ja vettä, tai oikeammin talon ullakkotilaan, johon katolta pääsi rikkinäisen ullakkoikkunan kautta sateelta suojaan. Isoja pusseja kuivamuonaa ja muutakin, ja kerralla aina viitisen litraa vettä. Noin kolmen viikon välein, reppuselässä pitkin ruosteisia tikkaita ja haukkuvat hurtat alla.

Työkaverini Vano oli kyllä aina maamiehenä katsomassa. Kun kissapäivä koitti, niin jo aamusta lausahdin Vanole ”What you think Vano isint this a perfect day for a cat business. Johon Vano ”Yes of course, lets go”.

Näin aina vilauksen kissasta, mutta nappaamaan en sitä onnistunut. Se pääsi ullakkotilan välipohjan alle karkuun. Ei auttanut pitkä haavikaan. Kerran pääsin tosi lähelle, mutta ei.

No, sitten otin Mari-linjan ja nikkaroin yksi ilta yli 10 metriset kissanportaat. Laudat lautatarhasta ja naulat, saha ja vasara basarista. Tikkaat olivat hienot, mutta eivät toimineet. Kissan oli vaikea hahmottaa niitä katolta käsin. Noin kaksi viikkoa portaat saivat olla talonseinustalla paikallaan. Sitten kerran töihin tullessani huomasin luomukseni pätkityn pieniksi palasiksi, joo ihan polttopuiksi. Rakennusmiehet olivat väsänneet pihalle grillin ja siinä ritilällä potkan palaset tirisi ja kissanportaani katosivat rätisevän ahnaan tulen nieluun.

Kissa jäi katolle, huhtikussa vein sille viimeisen kerran ruokaa ja vettä. Se oli edelleen paikoillaan mutta laihtuneen oloinen. Hilasin nyt katolle köydellä myös kolmimetrisen laudan. Sidoin se katolle niin, että sitä myöten pääsee hieman korkeammalle toiselle katolle, josta on taas kahdenkin puun kautta paluumahdollisuus maahan. Toivotaan nyt, että näin käy.

Toista vaihtoehtoa, nälkä/jano -kuolemaa ei oikein ilkeä ajatella, vaikka mahdollinen sekin.

Kuvassa Katto Kassinen.

Remonttiapulainen

Perjantaina ryhdyttiin Karrin kanssa remontoimaan asuntoa: seinien maalausta ja lattian hionta. Remontin myötä piti asunto tyhjentää, ja samalla tietysti Villillä oli vähän erilainen viikonloppu.

Ensinnäkin takapihalle ilmestyi outo tavaraläjä, joka tietysti kiinnosti kissaa.



Villi sai tietysti olla paljon ulkona ja osallistui remontissa erityisesti kahvihetkiin ja taukoihin, kuten kuka tahansa ahkera apulainen.



Kun remontti oli jo valmis, kannoin tavaroitani sisään. Sängyllä oli tämän vuoksi muovilaatikko, jonka kissaherra havaitsi juuri sopivaksi paikaksi itselleen.



Edes laatikon epämiehekäs väri ei häirinnyt kollin unia.

Kissa pihalla

Villillä on taas ollut aktiivinen ja ulkoilupainotteinen viikonloppu. Yhteishuoltajuuden myötä kissaherra on viettänyt aikaa niin Karrin kuin minun luonani. 

Pihalla oli mm. oksa, joka viehätti kattia. 

Ja Karrin sylissä saa tietysti ihan parhaat rapsutukset!

Karrin eläimellisiä kuulumisia Georgiasta, osa 1

Villin isäntä eli Karri on vihdoin saanut kirjattua ylös Georgian kuulumisia. Nyt julkaisen ensimmäisen osan eli Mustan koiran tilannekatsaus:

"Hei kaikille, huhtikuun lopussa palasin tosiaan Suomeen takaisin tuolta näillä näkymin viimeiseltä Georgian komennukselta. Ohi siis ja muisto vain. Tässä niitä muistoja Georgian eläinystävistäni. Osa iloisiakin, osa ei.

Ensiksi Mustaan koiraan. Tästä hienosta kaverista onkin kyselty.

Musta koira jäi, nyyh nyyh, Georgiaan ja voi käsittääkseni aika hyvin, ainakin sille alkoivat tuoda muutkin pieniä ja isompiakin herkkupaloja kuin minä: makoisia luita ja koirannapsuja.

Nimesin hauvelin Tsornaksi (=Musti), ja lempinimeksi Kiki. Sisintäni vihlaisi muutaman kerran oikein syvältä, kun Kiki lähti iloisena saattamaan minua kotiani kohti. Niin, tein noin puolen tunnin työmatkani aina kävellen. Kiki lähti löntystelemään edelläni reippaasti, pieni typistetty hännäntypykkä heiluen ja välillä olan yli vilkaisten. Eipä auttanut kun olla tyly, siis täys paskiainen ja harhauttaa tämä kaverini. Tein sen niin, että käännyin takaisin ja menin toimistolleni uudestaan sisään ja sitten karkasin takaovesta uudestaan ulos. Huono omatuntohan tuosta minulle jäi aina koko illaksi. Kiki ei voinut tietenkään käsittää, miksi sen kanssa pihassa leikin ja rapsuttelin ja sitten en halunnutkaan hauvaa pysyväisemmäksi kaveriksi.

Koska Kiki oli kovin sievä, niin niinhän siinä kävi, että ainakin kaksi kertaa tärähti raskaus päälle. Periaatteessa iloinen asia ainakin Kikin mielestä, mutta ei ne poikaset koskaan kauaa saaneet elämästä nauttia.

Syy oli se, että Kikillä oli todennäköisesti jotain ongelmia imettämisen kanssa. Maitoa ei tullut ja siitä sitten nälkäkuolema pikkuisille. Kiki raahasi noita kuolleita pentujaan sitten näytille työpaikkani portaille ja itki haikeasti päälle ainakin noin parin viikon ajan. Ui ui ui, eikä se ruokakaan tai rapsutus oikein maistunut tai lohuttanut. Sitten vähitellen elämänilo taas voitti.

Huhtikuun reissullani vein Kikille tuliaisena Suomesta punaisen kaulapannan, johon olin Georgiaksi kaiverruttanut sen nimen. Annoin sen perjantaina ja tosi kauniilta se mustan koiran kaulassa näytti. Oikein tyttömäinen. Maanantaina sitä ei kuitenkaan enää kaulassa ollut: joku oli sen varastanut. Silleen se meni ja minäkin taas masennuin.

Kuvassa Kiki hieman, kuten näette, tassut silmillä ujostelee. Nappasin sen huhtikuun ”uudelleennäkemistapaamisestamme”.